Onnistumisen iloa

Jakkara © Tuija Pispa

Vaari kertoi aikanaan tarinan siitä, kuinka hänet sodan jälkeen pestattiin Rovaniemelle rakentamaan uusi apteekki poltetun kaupungin raunioille. Työtä oli otettava sieltä mistä sai ja niinpä hän matkasi Rovaniemelle, kun muu perhe jäi Helsinkiin. Apteekkia ei tietenkään ihan parissa viikossa rakenneta. Rakennuksen lisäksi Vaari teki myös apteekin kalustuksen – mukaanlukien perinteiset seiniä peittävät apteekkarin laatikostot. Kymmeniä pieniä laatikoita. Kun työ lopulta oli valmis, hän palasi Helsinkiin perheensä luo.

Parin viikon kuluttua apteekkari oli soittanut Vaarille uudelleen kysyäkseen tulisiko Vaari rakentamaan jälleen uuden apteekin. Apteekkarin neljävuotias poika oli nimittäin päässyt käsiksi tulitikkuihin ja koko uudenkarhea apteekki oli palanut poroksi. Tällä kertaa Vaari päätti jäädä Helsinkiin ja joku muu rakensi lopulta sen uuden apteekin.

Tämä tarina tuli mieleen eilen, kun tein viimeisiä silauksia jakkaraani. Miltä se onkaan mahtanut tuntua niin suuren urakan jälkeen kuulla, että kaikki se kallisarvoinen puu ja tuntien työ on palanut muutamassa hassussa tunnissa jäljettömiin. Lohduttomalta, kenties.

Sain eilen jakkarani valmiiksi. Viimeisiä vaiheita tehdessä iski sellainen hassu absurdi tunne…

Voiko tämä oikeasti kohta olla valmis! Sehän näyttää aika hyvältä… Vieläkö sen ehtii jotenkin sössiä?

En sössinyt. Opettaja totesi, että työn jälki on hyvä ja kävi vielä tarkistamassa suoralla pinnalla, että jakkara ei keiku. Kaiken päätteeksi nimikoin tuolin varovaisesti paperilla – teippi jättää pintaan ikäviä tahmajälkiä – ja yritin sijoittaa sen mahdollisimman turvalliseen paikkaan odottamaan pintakäsittelyä. Pintakäsittelyn ihmeelliseen maailmaan tutustumme myöhemmin, kun pari seuraavaakin työtä on saatu kasattua.

Lamellokone. © Tuija Pispa
Lamellokone kaivertaa puuhun liitoksien tekemiseen käytettävälle ”lammellokeksille” sopivan kolon.

Ennen valmistumistaan minulla oli vielä muutamia vaiheita työstettävänä. Sahasin kansilevyn jiirit uudelleen. Tällä kertaa sahauskulma oli jo parempi, muttei vieläkään täydellinen. Seuraavalla kerralla sentään tiedän missä kohtaa asteikkoa se 45° ”sweet spot” oikein sijaitsee.

Osien yhdistämiseen käytettiin ehkä toistaiseksi mageinta laitetta, johon olen törmännyt. Ja sen laitteen nimi on Lamellokone. Tällä yksinkertaisella, pienikokoisella ja ketterällä laitteella liitosten tekeminen sujuu kuin tanssi. Totaalisen sössimisen mahdollisuus on lähes minimaalinen. Tässä on nyt minun uusi joulu-/synttäri/mikä-tahansa-lahjatoive! Härvelin hinta on kuulemma n. 800 €, että ihan sunnuntaikäyttöön sitä ei ehkä kannata hankkia. Mutta jos meinaa elämässään liitoksia tehdä, kyllä siitä suurta iloa on.

Mieheni jää odottamaan niitä riemunkiljahduksia, jotka pääsevät ilmoille, kun pääsen tutustumaan erilaisiin jyrsimiin. Puhumattakaan sorvista.

Lopuksi kansilevy liimattiin kasaan. Osien valmistuttua jäljellä olikin sitten lähinnä liimailua ja pientä hiomista. Viihoviimeisenä vaiheena kansilevy ruuvattiin paikoilleen ja kas, jakkara oli valmis! Melkoisen leveä virnistys levisi naamalle. Näitä säteileviä hymyjä näkyi myös muutamien muiden vastaavassa tilanteessa olleiden kasvoilla. Kun säteilevän hymyn hetki on käsillä, siihen saa tarttua ja siitä kannattaa nauttia. Sitä ei kukaan vie pois, mitä ikinä myöhemmin tapahtuukin.

 

[divider width=”medium”]

p.s. Aiemmin mietin, että jakkaran ylä- ja alasarjojen liitosten sahailuun on varmaankin olemassa joku vannesahaa tarkempi väline. Se väline on sirkkeli. Mutta jokainen liitos täytyy siitäkin huolimatta viilailla yksilöllisesti istuvaksi. Lohdutukseksi voi todeta, että ajan kanssa ja taidon karttuessa touhu varmasti nopeutuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.