Vähän Kunnioitusta

1. Näyttökoe

Olipa muuten todella erikoinen viikko.

Puuseppäkoulussa viihdyttiin tällä viikolla ensimmäisen näyttökokeen parissa. Itselläni ei ollut etukäteen selkeää käsitystä siitä, mitä oli odotettavissa.

Teoriaosuus ja pieni puusepäntyö.

Tuli se silti vähän puskista, kun toisen koulupäivän loppuun mennessä ammattiosaaminen ja sen kehittäminen oli jo siirtynyt sivuseikaksi suhteellisen monien oppilaiden – minä mukaanlukien – keskuudessa levinneen henkisen pahoinvoinnin sietämisen rinnalla. Myrkyllisen coctailin aineksina oli sopiva yhdistelmä epävarmuutta omasta osaamisesta, ristiriitaiset ja matkan varrella muuttuvat ohjeistukset, epäystävälliset kommentit ja luontainen herkkyys. Seurauksena oli mm. fyysistä pahoinvointia, unettomuutta, väkisin läpi puskevia kyyneleitä, pahaa mieltä, lannistumista ja alisuorittamista. Oma ironiansa on siinäkin, että mikään näistä oireista ei ole erityisesti työturvallisuutta edistävää, jonka ylläpidon korostettiin etukäteen olevan kaikkea muuta tärkeämpää. Olemme kuitenkin tekemisissä sellaisten työkalujen ja koneiden kanssa, joilla voi huolimattomasti käytettynä saada vakaviakin vahinkoja aikaiseksi.

Luulisin, että meistä oppilaista aika monelle tästä puuseppäkoulusta on tullut aika tärkeä asia ja osa elämää, ja haluamme aidosti oppia näitä taitoja. Ainakin itse olen kiinnostunut jokaisesta tiedon murusesta, josta voi olla apua ammattitaidon kehittämiseen. Ammattitasoista taitoahan tässä nimenomaan ollaan hakemassa. Siksi tässä tilanteessa oli äärettömän vaikea noudattaa sitä perinteistä, lohduksi tarkoitettua neuvoa: Älä välitä.

Kyllä välitän. Minun tehtäväni on välittää. Jos en välittäisi, tuskin myöskään oppisin. Vastavuoroisesti minulla on oikeus odottaa, että sitä välittämistä ja halua oppia myös kunnioitetaan.

(“Älä ole niin herkkä” on myös sikäli hieno neuvo, että käsittääkseni nykytieteen valossa sekin on todettu lähinnä hermoston sisäänrakennetuksi ominaisuudeksi ja valitettavasti evoluution tuoksinassa unohtui herkkyyden säätömahdollisuus. Joten näillä herkillä asetuksilla on mentävä. Seurauksia voi toki yrittää hallita monenlaisilla menetelmillä.)

Hiljainen arvostukseni omaa opettajaamme kohtaan tuli tällä viikolla uudella tavalla näkyviin. Hän on onnistunut luomaan meille oppilaille ainakin omalle koulu-uralleni poikkeuksellisella tavalla innostuneen, hyväntuulisen ja armollisen oppimisympäristön. Oppiminen ei ole aina helppoa ja usein se on myös “kivuliasta”, mutta puuseppäkoulun iltatunneilla se kipu ei tunnu pahalta.

Olen löytänyt omaan oppimiseeni rytmin. Pystyn hallitsemaan oppimisen vaikeuden annostelun ja asioiden mutustelulle ja pohdinnalle jää aikaa. Tunnen edistyväni loogisesti asia kerrallaan. Virheitä saa tehdä ja niitä ei tarvitse pelätä, sillä kokeiluissa piilee parhaat keksinnöt. Oma-aloitteisuutta tämä vaatii. On ymmärrettävä, että useimmiten “plug-and-play” ratkaisuja ei ole. Toki on asioita, jotka tehdään aina samalla tavalla selkeiden sääntöjen mukaan ja hyvä niin. Kokeilemalla, varioimalla ja tekemällä uudelleen oppii. Mokailemallakin. Kyse on useimmiten liikeradoista ja näppituntumasta. Siitä, että oppii luottamaan aisteihinsa ja tekemään niiden kanssa yhteistyötä. Oppii näkemään mikä on hyvä ja miten kannattaa tehdä. Mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, riippuen tilanteesta. Ja luottamaan omaan taitoonsa.

Tämä on mun koulu. Ja musta tulee puuseppä.

☆☆

Entä se näyttökoe?

Teoriaosuudessa tiesin suurin piirtein mistä kysymyksissä oli kyse, joskin se on sitten eri asia miten sopivin sanavalinnoin osaamisen olen kirjallisesti osannut muotoilla. Se ainoa matemaattinen – helppo – tehtävä meni tietenkin väärin; pilkkuvirhe. Muistutus itselleni:

Älä IKINÄ luota päässälaskutaitoon koetilanteissa.

Puusepäntyönä tehtäväksi tuli valmistaa leikkuulauta, joka onnistui kohtalaisesti. Alajyrsimen käyttö leikkuulaudan päätyihin tulleita uria tehdessä oli suoraan sanottuna hapuilevaa, joka ei kyllä sinänsä ole mikään yllätys ottaen huomioon, että olin käyttänyt tuota isoa ja suhteellisen monimutkaista konetta aiemmin peräti yhden kerran. (Se oli se tammikuun Babytomaattileikkuulauta.) Tällä kertaa kirjoitin jälkikäteen kotona itselleni yksityiskohtaisen ohjeen koneen käytön proseduurista, joten jatkossa mieltäni on keventämässä tietoisuus siitä, että mikäli seuraavalla alajyrsimen käyttökerralla en ole jossakin kohtaa ihan varma mitä pitää seuraavaksi tehdä, voin tarkistaa sen kirjallisesta ohjeestani.

Taltan teroitusNäyttöön kuului lisäksi taltanteroitustehtävä, joka olikin suoranaista hermolepoa. Onnistuin tekemään teroituksen kaikessa hiljaisuudessa – kysymättä keneltäkään mitään – parhaaksi katsomallani tavalla. Lopputulos ei ollut konemaisen täydellinen, mutta kuitenkin niin hyvä, ettei korjaaminen olisi enää merkittävästi parantanut työkalun työstöominaisuuksia. Sekin on osa ammattitaitoa, että oppii ymmärtämään mitkä virheet kannattaa korjata ja milloin virheen korjaamisyrityksillä saavutetaan lähinnä silmiinpistävä paikkausyritys tai tuhlataan älyttömästi kallista aikaa.

Viimeisenä tehtävänä oli pinnankäsittelytehtävä, jossa pyydettiin lakkaamaan puupinta. Käsittelyn sai tehtävänannon mukaan toteuttaa joko ruiskulla tai pensselillä. Tehtävänannossa jätettiin kuitenkin mainitsematta, että pensselitekniikalla voi saavuttaa ainoastaan alimman arvosanan – laadusta huolimatta. Ruiskumaalausta/-lakkausta en ollut tullut kokeilleeksi kunnolla kertaakaan ennen koetta, joten “ammattitaitonäyte” oli tällä kertaa osastoa ensikertalaisen tuurilla ilman mitään näppituntumaosaamista. Pintakäsittely on yksi niistä taitolajeista, joissa näppituntuma löytyy vasta kokeilemalla. Myös perusniksit ovat vielä hämärän peitossa. Joten taso taisi jäädä tällä kertaa lähinnä välttäväksi.

☆☆

Että sellainen koeviikko. Ensi viikolla päästään taas takaisin normaaliin, hyväntuuliseen päiväjärjestykseen ja perehtymään uudelleen yläjyrsimen saloihin. Sen toiminta kun on parin kuukauden takaisen, yhden ainokaisen käyttökerran jälkeen muistissa ihan yhtä sumuisesti, kuin alajyrsin oli tämän viikon näyttökoetta tehdessä.

Leave a Reply