Kellon seisahdus

kello ja orkidea

Joulu on sillä tavalla merkittävä aika, että nämä pari huolettoman pysähtymisen päivää vapauttavat mielen vaeltelemaan omia latujaan. Niiden latujen varrelta löytyykin kaikenlaista. Muistoja menneistä, toteutuneita ja toteutumattomia haaveita, toiveita, päämääriä. Olen aina pitänyt siitä, miten jotkin asiat elämässä kietoutuvat toisiinsa todella pitkillä aikajanoilla. Miten kesken jääneet tarinat saattavat saada jatkoa vuosienkin jälkeen. Hajanaisista kohtauksista muodostuu tarinoita. Ilmaan jääneet kysymykset saavat vastauksia.

Stop doing __________ .

Freedom is your birthright.

Tässäpä pieni projekti. Vapauttaa itsensä erilaisista itseäni koskevista uskomuksista, jotka estävät ilmaisemasta itseäni. Jotka estävät tekemästä asioita, joita haluaisin tehdä. Jotka pakottavat yrittämään olla muille mieliksi, useimmiten siinä onnistumatta. Pelko häpeästä. Pelko epäonnistumisesta. Pelko, ettei osaa tarpeeksi hyvin ja pelko että lopputulos on vain yksi turha lisää. Periksi antaminen sille, että muut voisivat muka paremmin tietää mikä olisi missäkin tilanteessa paras toimintatapa, minun elämässäni. Toimiminen vastoin omaa intuitiota. Vastoin omaa osaamista.

Oli hätkähdyttävää ja kovin lohdullista tajuta, etten ole suinkaan ainoa aikuinen nainen, joka kamppailee tämän kaltaisten tunnelmien parissa. Muusikko Jonna Tervomaa – koko elämäni ajan ajatusten laidalla jotenkin edellä kulkenut nainen – löysi vasta tänä vuonna sellaisen uskalluksen ja uskon itseensä, että teki uuden levynsä sisältöä koskevat päätökset itse, sanoineen ja melodioineen. Löysi luottamuksen omaan kykyynsä, intuitioonsa ja osaamiseensa ja antoi sen meille kuultavaksi. Lapsena Jonna oli minulle se makee vanhempi tyttö jota katsottiin etäältä avoimesti ihaillen. Myöhemmin, aikuisuuden kynnyksellä, hänestä tuli se magee nuori nainen, jonka kaltainen jos voisi edes hippusen olla. Ja nyt Jonna on nainen, aikuinen ihminen, muusikko, taiteilija ja inspiraation lähde. On ollut riemullista seurata pienten some-viestien, uuden levyn ja sitä seuranneiden keikkojen muodossa sitä luovan uskalluksen prosessia, jonka Jonna on tänä vuonna käynyt läpi. Levyn nimi on Ääni.

Sen innoittamana jossain syvällä sisälläni heräsi pieni, hento, oma ääni kysymään, että mitäpä jos alkaisit sinäkin etsimään omaa ääntäsi? Mitä ikinä se onkin. Rytmiä, muotoa, sanoja. Tekstiiliä, puuta, kuvia, musiikkia. Kuka tietää.

Aiemmin mietiskelin, että mitä haluan Naistenhuone otsikon alle todellisuudessa laittaa. Tällainen on minun naistenhuone. Tila, jossa on ihmeellisiä, osaavia, herkkiä ja samalla vahvoja, rohkeita naisia. Tila, jossa rohkeudella ei tarkoiteta mekon napaan asti ulottuvaa pääntietä ja voimalla viimeisen päälle treenattuja vatsalihaksia. Tila, jossa nainen on vapaa kokeilemaan ja onnistumaan. Tila, jossa puhalletaan ilmaa siipien alle.

t. Tuija P.

Kuva:

Muutin kymmenisen vuotta sitten isovanhempieni asuntoon heidän lähdettyään tästä maailmasta. Ajattelin, että siitä tulee minun kotini, sillä olin aika lailla luovuttanut sen ajatuksen suhteen, että löytäisin rinnalleni ihmisen, jonka kanssa jakaa elämäni ja olemiseni. Uuden kodin ikkunalaudalla oli unohtuneen oloinen orkidea, jota ei kuitenkaan ollut kukaan huomannut nakata roskikseen. Aloin kastelemaan kukkaa säännöllisesti ja hankin seuraksi pari kukkivaakin orkideaa. Hiljalleen kukka elpyi ja nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin se on kukkinut monia kertoja ja pitää kukkansa sitkeästi silloinkin, kun kukkien hoito ei ole kaikista velvollisuuksista päälimmäisenä mielessä. Se muistuttaa Mummusta, vähän mysteeriksi jääneestä esiäidistä, jonka kanssa ei ajoissa ymmärtänyt tai osannut tutustua. Koti on nyt muualla, mutta kukka ja Mummu kulkee mukana ja elää rinnalla. Hiljaisena, mutta voimakkaana.

Vanha herätyskello on kotoisin toisen Mummun ja Vaarin lelukorista. Siis sellaisesta lasten viihdykkeeksi kasatusta korista, johon oli kerätty kaikenlaista roinaa, joista rakentaa leikkejä. Tämän rikkinäisen kellon lisäksi korissa oli ainakin pieniä, tyhjiä lääkepurnukoita, kuparisia snapsikuppeja, erilaisia pähkinöitä ja manteleita, leikkirahaa, pikkuautoja ja pari kirjaa. Tämä rikkinäinen kello on minulle seisahtunut aikakapseli, joka sisältää värikkään kokoelman muistoja Mummusta ja Vaarista, lukuisista äänekkäistä juhlista ja jouluista, ruokaa notkuvista pöydistä, naurusta, kiivaista keskusteluista ja kärkkäistä mielipiteistä. Lopun ajan hiljaisuudesta ja luopumisesta. Rakkaudesta ja välittämisestä.

Leave a Reply