Kellon seisahdus

Joulu on sillä tavalla merkittävä aika, että nämä pari huolettoman pysähtymisen päivää vapauttavat mielen vaeltelemaan omia latujaan. Niiden latujen varrelta löytyykin kaikenlaista. Muistoja menneistä, toteutuneita ja toteutumattomia haaveita, toiveita, päämääriä. Olen aina pitänyt siitä, miten jotkin asiat elämässä kietoutuvat toisiinsa todella pitkillä aikajanoilla. Miten kesken jääneet tarinat saattavat saada jatkoa vuosienkin jälkeen. Hajanaisista kohtauksista muodostuu tarinoita. Ilmaan jääneet kysymykset saavat vastauksia.

Stop doing __________ .

Freedom is your birthright.

Tässäpä pieni projekti. Vapauttaa itsensä erilaisista itseäni koskevista uskomuksista, jotka estävät ilmaisemasta itseäni. Jotka estävät tekemästä asioita, joita haluaisin tehdä. Jotka pakottavat yrittämään olla muille mieliksi, useimmiten siinä onnistumatta. Pelko häpeästä. Pelko epäonnistumisesta. Pelko, ettei osaa tarpeeksi hyvin ja pelko että lopputulos on vain yksi turha lisää. Periksi antaminen sille, että muut voisivat muka paremmin tietää mikä olisi missäkin tilanteessa paras toimintatapa, minun elämässäni. Toimiminen vastoin omaa intuitiota. Vastoin omaa osaamista.

Oli hätkähdyttävää ja kovin lohdullista tajuta, etten ole suinkaan ainoa aikuinen nainen, joka kamppailee tämän kaltaisten tunnelmien parissa. Muusikko Jonna Tervomaa – koko elämäni ajan ajatusten laidalla jotenkin edellä kulkenut nainen – löysi vasta tänä vuonna sellaisen uskalluksen ja uskon itseensä, että teki uuden levynsä sisältöä koskevat päätökset itse, sanoineen ja melodioineen. Löysi luottamuksen omaan kykyynsä, intuitioonsa ja osaamiseensa ja antoi sen meille kuultavaksi. Lapsena Jonna oli minulle se makee vanhempi tyttö jota katsottiin etäältä avoimesti ihaillen. Myöhemmin, aikuisuuden kynnyksellä, hänestä tuli se magee nuori nainen, jonka kaltainen jos voisi edes hippusen olla. Ja nyt Jonna on nainen, aikuinen ihminen, muusikko, taiteilija ja inspiraation lähde. On ollut riemullista seurata pienten some-viestien, uuden levyn ja sitä seuranneiden keikkojen muodossa sitä luovan uskalluksen prosessia, jonka Jonna on tänä vuonna käynyt läpi. Levyn nimi on Ääni.

Sen innoittamana jossain syvällä sisälläni heräsi pieni, hento, oma ääni kysymään, että mitäpä jos alkaisit sinäkin etsimään omaa ääntäsi? Mitä ikinä se onkin. Rytmiä, muotoa, sanoja. Tekstiiliä, puuta, kuvia, musiikkia. Kuka tietää.

Aiemmin mietiskelin, että mitä haluan Naistenhuone otsikon alle todellisuudessa laittaa. Tällainen on minun naistenhuone. Tila, jossa on ihmeellisiä, osaavia, herkkiä ja samalla vahvoja, rohkeita naisia. Tila, jossa rohkeudella ei tarkoiteta mekon napaan asti ulottuvaa pääntietä ja voimalla viimeisen päälle treenattuja vatsalihaksia. Tila, jossa nainen on vapaa kokeilemaan ja onnistumaan. Tila, jossa puhalletaan ilmaa siipien alle.

t. Tuija P.

[divider width=”small”]

Kuva:

Muutin kymmenisen vuotta sitten isovanhempieni asuntoon heidän lähdettyään tästä maailmasta. Ajattelin, että siitä tulee minun kotini, sillä olin aika lailla luovuttanut sen ajatuksen suhteen, että löytäisin rinnalleni ihmisen, jonka kanssa jakaa elämäni ja olemiseni. Uuden kodin ikkunalaudalla oli unohtuneen oloinen orkidea, jota ei kuitenkaan ollut kukaan huomannut nakata roskikseen. Aloin kastelemaan kukkaa säännöllisesti ja hankin seuraksi pari kukkivaakin orkideaa. Hiljalleen kukka elpyi ja nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin se on kukkinut monia kertoja ja pitää kukkansa sitkeästi silloinkin, kun kukkien hoito ei ole kaikista velvollisuuksista päälimmäisenä mielessä. Se muistuttaa Mummusta, vähän mysteeriksi jääneestä esiäidistä, jonka kanssa ei ajoissa ymmärtänyt tai osannut tutustua. Koti on nyt muualla, mutta kukka ja Mummu kulkee mukana ja elää rinnalla. Hiljaisena, mutta voimakkaana.

Vanha herätyskello on kotoisin toisen Mummun ja Vaarin lelukorista. Siis sellaisesta lasten viihdykkeeksi kasatusta korista, johon oli kerätty kaikenlaista roinaa, joista rakentaa leikkejä. Tämän rikkinäisen kellon lisäksi korissa oli ainakin pieniä, tyhjiä lääkepurnukoita, kuparisia snapsikuppeja, erilaisia pähkinöitä ja manteleita, leikkirahaa, pikkuautoja ja pari kirjaa. Tämä rikkinäinen kello on minulle seisahtunut aikakapseli, joka sisältää värikkään kokoelman muistoja Mummusta ja Vaarista, lukuisista äänekkäistä juhlista ja jouluista, ruokaa notkuvista pöydistä, naurusta, kiivaista keskusteluista ja kärkkäistä mielipiteistä. Lopun ajan hiljaisuudesta ja luopumisesta. Rakkaudesta ja välittämisestä.

Kadonneen Naisellisuuden Metsästys

Ehkä se on tuo puuseppäkoulu. Paksut, pölyiset, lanteilla roikkuvat miesten työhousut, kulahtanut paita, taskussa höröttävä metallinen suorakulma ja papalta peritty, aito Itä-Saksalainen työntömitta. Hiuskoristeena limenvihreät kuulosuojaimet, välillä lisänä myös naaman peittävä pölynsuojamaski ja silmillä suojalasit, suoraan trendien aallonharjalta.

Ja kas. Meitsi on yhtäkkiä kiinnostunut meikkileikeistä, tyylijutuista, hiuksista, purkeista ja purtiloista.

Puuseppäkoululainen © Tuija PispaEhkä se on tuo puuseppäkoulu. Paksut, pölyiset, lanteilla roikkuvat miesten työhousut, kulahtanut paita, taskussa höröttävä metallinen suorakulma ja Papalta peritty, aito Itä-Saksalainen työntömitta. Hiuskoristeena limenvihreät kuulosuojaimet, välillä lisänä myös naaman peittävä pölynsuojamaski ja silmillä suojalasit, suoraan trendien aallonharjalta.

Ja kas. Meitsi on yhtäkkiä kiinnostunut meikkileikeistä, tyylijutuista, hiuksista, purkeista ja purtiloista! Tässä on nyt yksi nainen, jolla on olo, kuin olisi astunut karkkikauppaan! Ja nyt ei oo kukaan kieltämässä, edes se sisäinen ääni:

“Ei kuule tällaista pinnallisuutta, turhanpäivästä rahantuhlausta nyt ollenkaan! Se on se sisäinen kauneus joka merkkaa ja sillä sipuli. Vaatimattomuus kaunistaa.”

Sen äänen voi vihdoin ihan vain poistaa eetteristä. No ei hätää, kovin räikeitä maskeja ei minun kasvoilla varmaan kaikesta huolimatta ihan lähiaikoina tulla näkemään. Mutta jos nyt edes lisäisi sellaisen normaalin siistiytymisen osaksi arkea.

Tämä meikkileikki touhu on aina ollut minulle sellainen pieni musta aukko. Teinivuosien olemattomat tyttökaverit ja kaksi isoveljeä eivät olleet mikään kannustavin ympäristö oppia naistenhuoneen salaisuuksia. Äidin meikkausrutiini oli käsitykseni mukaan lähinnä “joskus vähän luomiväriä ja aina ripsiväriä”. Tärkein osa kokonaisuutta taisi olla Trésor -tuoksu.

Muistan kyllä vielä muutamia kertoja, kun suljeuduin vessaan tutkiskelemaan peilikaapin kätköjä. Yksi nerokkaimmista ideoistani oli maalata koko naama Yves Rocherin kirkkaan pinkillä huulipunalla. Joo, ei näytä oikeen hyvältä. Vähän ajan päästä tulikin jo pieni paniikki, kun ei se sitten lähtenytkään ihan vaan vedellä. Eikä puhdistusmaidolla. Loppujen lopuksi sain jotenkin pinkin möhnän kaavittua (tai ainakin raavittua) naamalta, mutta saattoi kyllä erikoinen punakka sävy säilyä iholla jonkin aikaa.

Esiteinivuosien on-off kaveri Minna oli meikkausjutuista paremmin perillä ja opetti, että kajalkynä on “kaiken a ja o”. Itseäni miellytti sävynä kirkkaan punainen, joten tyytyväisenä ostin ensimmäisen meikkikynäni. Ei sitten jotenkin tullut vaan mieleen, että punainen kynä olisi ehkä enemmänkin huulille tarkoitettu. Äitillä on varmaan ollut vähän pokassa pitelemistä, kun uskaltauduin esittelemään hänelle punakoita “rajauksiani”.

Lepakko
Pukuhuoneen lattialla Straussin Lepakon esityksen väliajalla. Vuosi taisi olla 2000.

14-vuotiaasta lähtien meikkaus tuli osaksi elämää oopperaharrastuksen kautta. Maskit piti nimittäin tehdä itse. Muistan ensimmäisen puku- ja maskiharjoituksen. Pukkarin peiliin oli piirretty naama, johon oli merkitty mitä väriä suditaan mihinkin kohtaan. Otin mallia muiden naisten sutimistekniikoista ja vetelin ensimmäisen maskini. Lavalla ohjaaja pisti meidät kuorolaiset riviin ja aikansa katseltuaan poimi minut esille. “Tämä on hyvä. Yrittäkää tehdä tällainen.” Homma meni siis ensikertalaisen säkällä oikein… ainakin kun tarkoituksena oli näkyä 10 metrin etäisyydelle näyttämövalaistuksessa.

Jossain vaiheessa sain kasan aika värikkäitä näytemeikkejä Lorealilla työskennelleeltä sukulaiselta. Taisivat olla pääosin Lancomen ja Helena Rubinsteinin meikkejä, eli aika kalliita aineita teinitytölle. (Näistä on muuten rippeitä edelleen tallessa, vaikka säilyvyysajat on kyllä ylitetty jo enemmän kuin reippahasti…) Näillä sitten tein jonkinlaisia meikkauskokeiluja, jotka yleensä pesin pois ennen ihmisten ilmoille palaamista.

Ei puhettakaan, että olisin kouluun jotenkin järkevästi osannut meikata ja hiustenhoito on aina ollut lähinnä iso kysymysmerkki. Kun iholle sitten ilmestyi ekat punaiset pisteet, jotka pysyivät seuralaisena kolmeenkymppiin asti, en tosiaankaan ollut mikään teinikaunotar. Kun siihen lisää päälle Freddie Mercuryn hampaat, välttelin hymyilyä ilmeisesti aika aktiivisesti. Kaikkihan tykkää myrtsien ihmisten seurasta ihan älyttömästi, joten seuraelämä oli sen mukaista.

Tyyliesikuva: Täti Moonika

moonika
Äidin vaatekaapista.

Lapsena tykkäsin vaatteista ja kengistä. Viihdytin itseäni vaatehuoneessa pukemalla äidin vaatteita eri yhdistelminä ja fiilistelemällä sitä, että sitten aikuisena saa käyttää korkokenkiä. Jokunen näistä kokeiluista on päätynyt ihan kuviin asti ja jälkikäteen katsottuna tulee mieleen, että onpa ollut siinä pikkutytöllä hyvä tyylitaju. Mutta mitä tapahtui? Mihin se hautautui?

Kauniit vaatteet katosi nimittäin viimeistää ylä-asteen alun kieppeillä elämästä kokonaan ja se onkin ollut työtä ja tuskaa löytää tämä ulottuvuus elämään uudelleen. Äidillä arki sujui farkut ja (miesten) t-paita tyylillä vuosikausia. Siihen sitten päälle väljähkö tekokuituinen ulkotakki ja jotkut mustat loaferit, ja ei kun menoksi. Töihin-kauppaan-kotiin. Tyyli näemmä periytyi.

Talvella löysin itseni S-marketin tiskiltä tuijottamasta tyhjyyteen. Farkut, ensisijaisesti mukavat kengät, t-paita (sentään naisten), villapaita ja musta Haltin takki. Sellainen väljä ja vedenpitävä, joka soveltuu erinomaisesti koiran ulkoilutukseen. Naturel naama ja hiukset piilotettu pipon alle. Sekin on ihan ok, mutta…

Nämä on nyt mun naisellisuuden kukkeimmat vuodet. Kannattaisko siitä vähän nauttia ja iloita?

YouTuben meikkaus- ja tukkatutoriaalit, sekä loputon määrä nuorempien – ja vähän vanhempienkin – naisten ylläpitämiä kauneus-terveys-hiustenhoito blogeja ovat yksi iso tiedonjakamisen ihmemaa, josta ei minun yksinäisinä teinivuosina osannut edes haaveilla. Päätin juuri, että vaikka ikä kolkutteleekin kohta ovea nro° 35, näistä jutuista saa kiinnostua edelleen, eikä se ole turhaa ja tuhlausta yhtään sen enempää kuin miesten autojen kalliit lisävarusteet ja muut hilavitkuttimet. Joten nyt mulla on Bloglovin’ssa iloinen lista naisten kirjoittamia blogeja seurannassa, joilla viihdytän itseäni ja ilotsen yhdellä tavalla lisää siitä, että olen tänään se aikuinen nainen, josta lapsuudessa unelmoin.

Se on tässä ja nyt. Tartu siihen tilaisuuteen.

t. Tuija P.