Koiran elämää, laulua ja kukkasia

Meidän Zigi mäyriksen lapsenlapsi (vai pennunpentu?) Reino on saanut viime aikoina pienoista some-julkisuutta. Hän on nimittäin Aalto yliopiston sisäilmatutkimusryhmän jäsen. | Kesän kohokohta alkaa lähestyä. Lähdemme nimittäin Savonlinnaan laulukurssille ja nautiskelemaan Saimaan maisemista. | Kevään laulutunnit huipentuivat Porvoonseudun musiikkiopistolla järjestettyyn matineaan. Matineapäivän aamuna tein hämmentävän havainnon, että olin kadottanut keskeltä skaalaa neljä nuottia. Laulun sijaan tuli pelkkää pihinää tai parhaimmillaan epämääräinen murtunut ääni. | En ole enää laskenut monta viikkoa on mennyt ilman suklaata. Laskeminen tuntuu epäolennaiselta. Vallitsevaan tilaan on tottunut ja kaiken suklaata sisältävän ohittaa lähes automaattisesti.

Meidän Zigi mäyriksen lapsenlapsi (vai pennunpentu?) Reino on saanut viime aikoina pienoista some-julkisuutta. Hän on nimittäin Aalto yliopiston sisäilmatutkimusryhmän jäsen. Zigikin on keskustaan suuntautuneilla kävelyillä ollut pariin otteeseen menossa Helsingin yliopistoon ja kerran se oli myös melko päättäväisenä pyrkimässä musiikkiopistoon. Onni ei suosinut yritteliästä, mutta jälkikasvulla kävi näemmä parempi tuuri.

Zigillä on ollut vähän rankka kevät. Ensin leikattiin niskasta parin vuoden aikana pikkuhiljaa suurentunut paise, joka loppujen lopuksi poksahti, eikä ottanut asettuakseen. Leikkaus meni hyvin ja paiseestakaan ei löytynyt mitään pahanlaatuista. Paiseen jälkeen alkoi hissukseen vaivata peppu ja kakkiminen muuttui aste asteelta vaikeammaksi operaatioksi. Syyksi paljastui tyrä. Ensihädän lääkityksenä Zigille laitettiin hormoniampulli, joka on ikään kuin kemiallinen kastraatio. Tarkoituksena on hillitä eturauhasta, joka on ollut jatkuvassa stressitilassa jo muutaman vuoden ajan. Tässä lähistöllä asuu nimittäin kymmeniä tyttökoiria, jotka ovat vuorotellen juoksussa ja aiheuttavat melkoisen rakkauspöhnä mattopommituksen pienelle uroskoiralle. Eturauhanen erittää relaksanttia, joka liian suurina annoksina pidemmän päälle surkastuttaa peräpään lihaksia ja altistaa tyräytymiselle. (Lisää aiheesta Anna Ylhäisen lisensiaattityössä) Jää nähtäväksi joudutaanko Zigi vielä leikkaamaan, joka onkin sitten isompi operaatio. Siihen asti kuitenkin nautiskellaan parhaamme mukaan kesästä. Loppukesästä mennään näillä näkymin jäljestyskurssille, joten pääsee hänkin ehkä vielä opin tielle…


Kesän kohokohta alkaa lähestyä. Lähdemme nimittäin Savonlinnaan laulukurssille ja nautiskelemaan Saimaan maisemista. Pohdiskelin tuossa, että tämä on vähän niin kuin kymmenen vuoden takainen reissuni Esa Saarisen Pafos-seminaariin, mutta tällä kertaa kaikki speksit ovat mieleiset. Kyproksen pahvikulissiparatiisiin lentämisen sijaan ajellaan kotimaiseen järvenrantamaisemaan. Kuumuutta kammoavalle kelitkin ovat todennäköisesti miellyttävämmät. Majoitumme marmosipalatsien sijaan sympaattiseen hotelli Hospitziin ja pääsemme päivittäin henkilökohtaiselle laulutunnille ja kuunteluoppilaaksi laulun mestarikurssille. Sen sijaan, että kuuntelisimme Esa Saarisen selostuksia siitä miten hienosti nämä kulttuurityypit ajattelee, pääsemme kosketuksiin suoraan heidän ajatustensa kanssa. Odotukset retken suhteen ovat korkealla.

Kevään laulutunnit huipentuivat Porvoonseudun musiikkiopistolla järjestettyyn matineaan. Matineapäivän aamuna tein hämmentävän havainnon, että olin kadottanut keskeltä skaalaa neljä nuottia. Laulun sijaan tuli pelkkää pihinää tai parhaimmillaan epämääräinen murtunut ääni. Tästä häiriötekijästä totaalisesti lannistumatta matkasimme Porvooseen ja kuuman teen avulla sain kahlattua kappaleeni läpi. Keskittyminen kaikenlaisiin tulkinnallisiin kysymyksiin rapisi kyllä railakkaasti matkalle, kun laulaessa lähinnä arvuutteli mahtaako kaikki tarvittavat äänet tulla kurkusta ulos vai ei. Eipä ollut opettajakaan ennen törmännyt tällaiseen tapaukseen, että ääni häviää keskeltä äänialaa. Yleensä lähtee kai joko korkeimmat tai matalimmat äänet. Onneksi vaiva ei jäänyt pysyväksi; ääni normalisoitui parissa päivässä. Matinea sinänsä oli mukava tapaus. Laulajat olivat tasoltaan enemmän ja vähemmän edistyneitä ja tyylilajit vaihtelivat laidasta laitaan. Parhaat esitykset olivat sen verran huikeita, että karvat nousi pystyyn. Tärkeintä oli kuitenkin kannustava ja hyväntuulinen tunnelma.


En ole enää laskenut monta viikkoa on mennyt ilman suklaata. Laskeminen tuntuu epäolennaiselta. Vallitsevaan tilaan on tottunut ja kaiken suklaata sisältävän ohittaa lähes automaattisesti. Lempeän lämpeän kesän edessä tein tosin sellaisen myönnytyksen, että herkutteluhetkinä sekoittelen vanilijajäätelön sekaan Van Houten kaakaojauhetta. Kaikkien viime vuosina yleistyneiden gourmet- ja artesaanijäätelöiden keskellä jätskisuosikkini on ehkä sittenkin ihan tavallinen tiiliskiven muotoinen (halpis) vanilijajätski, jonka saa lusikalla pehmitettyä pehmiksen tyyppiseksi jäätelösoseeksi ja sekaan sotketaan reippaasti kaakaojauhetta. Viime aikoina on ollut sen verran paljon muuta tekemistä, että en ole leiponut mitään. Keksihyllyn suosikiksi on kohonnut Fazerin perinteiset Carneval-keksit. Kohtahan se alkaa taas marjakausi…


Lopuksi kokoelma kuvia kevään kukkaloistosta ja muista tunnelmista.

t. Tuija P.

Monta maanantaita

Kolme viikoa ilman suklaata. Tai oikeastaan mitään mikä sisältää suklaata ja/tai kaakaota. Alku oli hankala. Sitten alkoi tottua. Nyt (jo) asiaa ei oikeastaan edes ajattele. Suklaahyllyä ei ikään kuin ole olemassa. Kauralastuhylly sen sijaan on! Välipalahimossa käännytään omenien puoleen. Tänään ostin herkkuhetkeksi hedelmäsmoothien, joka todellisuudessa on lähinnä mehua. (Ihan hyvää mehua sinänsä…) Perustin instagram-tilinkin, jonne kerään vaihtoehtoisia herkkuhetkiä. Siitä tulee kyllä varmaan ihan maukkaan oloinen kuvagalleria. Tässä sen alku…

Luulen, että oleellista tässä muutoksessa oli yksinkertaiseksi tiivistetty ajatus: Suklaa ei ole vaihtoehto. Ja aito päätös, että suklaa on asia, josta voin luopua ilman että elämänlaatu siitä jotenkin oikeasti huononee. Eikä se todellakaan huonontunut. Olisihan se vähän absurdia, jos suklaan puputtaminen olisi elämän ensisijainen ilonlähde ja kaiken keskiö.

Laiva on nyt käännetty kohti uutta suuntaa. Jää nähtäväksi mitä kaikkea reitille vielä osuu. Ehkäpä tässä pikkuhiljaa tiivistyy uusia ohjenuoria, joita lähteä seuraamaan. Toivottavasti myös välittömään hyvinvointiin liittyvissä merkittävissä asioissa, kuten työ ja toimeentulo.


Tälle viikolle osui vappu, jonka jälkeen keskiviikko tuntui taas uudelta maanantailta. Varsinaiset maanantait ovat tosin viime aikoina – tälläkin viikolla – olleet pikemminkin ilon päiviä, sillä pitkäaikainen ja hitaasti kehittyvä lauluharrastukseni on elpynyt kummasti viimeisen puolen vuoden aikana suhteellisten säännöllisten laulutuntien muodossa. Maanantai onkin muodostunut minun freelance-elämässä erityiseksi vapaapäivien alalajiksi; laulupäiväksi. Tämän viikon maanantain laulut muistuttivat lähinnä kissan kiduttamista, joten välillä käy kyllä oikeasti sääliksi opettajan korvia. Hän tosin kommentoi kyseistä laulua ”terveelliseksi” minulle. Kaipa sinne väliin mahtui jokunen onnistunutkin äännähdys, joten jatkan optimistisesti kohti uusia onnistumisia.


Luonto on tällä viikolla esitellyt satumaisia maisemia. Meidän koti sijaitsee lähellä merenrantaa ja tällä viikolla aamu-usvat ovat olleet paikoin sankkoja. Usva peittää myös vastarannan rumat raksat ja hetken ajan voi kuvitella olevansa satujen saarella ja usvan takana voi olla mitä vain. Usvan seasta voi hetkenä minä hyvänsä putkahtaa Lentävän Hollantilaisen laiva…

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän perjantaisession ja lähden kohti kotia oranssilla sukellusveneellä…

T. Tuija

Ps. Pääskysestä ei päivääkään.

Status: Puuseppä. Sisustusalan ammattilainen.

Tänään se iski tajuntaan. Minä olen nykyään sisustusalalla. Minä olen nykyään puuseppä, joka tekee huonekaluja. Suunnittelee huonekaluja. Miettii miten suunnitelman saa toteutettua ja mistä materiaaleista. Valmistaa huonekaluja. Korjaa huonekaluja. Minä pääsen ammattilaisstatuksella Habitare-messuille. Ammattilainen.

Olen siis todellakin vaihtanut alaa ja tähtäimenä on toimeentulo tällä uudella alalla. Liityin jo kesän korvilla verstasosuuskuntaan nimeltä Roihuverstas. Siellä on kaikki tarvittavat koneet ja tilat puuseppätoiminnan aloittamiseen. Massatuotantoon tilat eivät taivu, mutta kyllä siellä pieniä sarjojakin pystyy rakentamaan.

Kun nyt kerran olen ihan ammattimaisesti sisustusalalla, olisi ehkä vihdoin aika höllätä omia ennakkoluuloja sisustuksen vähäisen merkityksen suhteen. Ainakin kun verrataan maailman rauhasta neuvottelemiseen ja muihin miljoonabisneksiin, joilla yhteiskuntaa “oikeasti” pyöritetään. Ei siis mitään turhaa estetiikkaa, naistenlehtikamaa. Blaa blaa.

Mutta tämä on minulle merkittävää. Tämä saa olla minulle merkittävää ja minulla on lupa tuoda esille se, miten se on minulle merkittävää. Millaisia sisustuselementtejä minä onnistun luomaan ja miten niitä minun mielestä voi yhdistää kokonaisuuksiksi. Saattaa siis olla, että tämä harvoin päivittynyt blogini on vihdoin valmis kuoriutumaan munastaan ulos. Riksraks ja voilá! Sisustusblogi puusepän näkökulmasta. Ja väri-ilotteluja.

Innostuksella uuteen viikkoon!

t. Tuija P.

Pulpahduksia

Kesällä sain vihdoin sivujen alustan valmiiksi. Siitä vain kirjoittamaan.

Mitään ei tullut kirjoitettua. Kynnys kaikenlaiseen luomiseen oli kohonnut kuin Jaakon pavunvarsi. Paitsi että tästä pavusta puuttui askelmat, joita pitkin kavuta taivaisiin.

Kesällä sain vihdoin sivujen alustan valmiiksi. Siitä vain kirjoittamaan.

Mitään ei tullut kirjoitettua. Kynnys kaikenlaiseen luomiseen oli kohonnut kuin Jaakon pavunvarsi. Paitsi että tästä pavusta puuttui askelmat, joita pitkin kavuta taivaisiin. Kesällä ei tullut tehtyä oikeastaan mitään siitä mitä olin etukäteen ajatellut. Ei tullut neulottua sukkia talveksi, saatikka yli vuosi sitten aloitettua villapaitaa valmiiksi. Vaatekaappien piirustukset ovat edelleen ”melkein valmiit” ja kodin pohjapiirustuksessa on jo puolet ikkunoista paikoillaan.

Jos nyt vähän valottaisi taustaa… viime syksynä kävi nimittäin todellinen säkä. Olin se onnekas, joka sai satojen hakijoiden joukosta työpaikan. Työn, joka on ihan mukavaa, jonka työajat sopivat hienosti vielä viime lukuvuonna kuvioissa mukana olleen koulun lukujärjestykseen ja työpaikan sijaintikin oli sopivasti koulun lähellä, eli paikasta toiseen matkusteluun ei uponnut toivottoman paljon aikaa.

Koulu on nyt yhtä näyttöä vaille paketissa. Työ sen sijaan jatkuu, ja hyvä niin. Raha kun ei ole koskaan pahitteeksi elämisen kannalta. Mutta niinpä jatkuu puuseppätouhutkin. Päädyin nimittäin osakkaaksi puuseppäosuuskuntaan ja niinpä minulla on jatkossakin ulottuvillani kattava valikoima puuntyöstökoneita ja tilat niiden käyttämiseen. Kokonaistilanne ei siis ole ollenkaan hullumpi.

Pikkuhiljaa on myös luovuus alkanut nytkähdellä hereille. Syntyy kaikenlaisia ajatuksia. Tekee mieli kirjoittaa. Tekee mieli kuvata. Tekee mieli suunnitella ja tehdä kokeiluja. Tekee mieli hullutella, eikä jäädä kiinni normeihin. Pelkoon siitä ettei osaa. Tai että tuottaa jotakin turhaa. Roskaa. Tai että näyttää tyhmältä. Tekee mieli vaientaa se pään sisällä napiseva arvosteleva urpo, jonka mielestä kaunis koivupuu menee pilalle, jos sen petsaa siniseksi. Karjaista takaisin:

Hei, ei muuten mene. Minä haluan sinisen.

Saattaa olla, että edessä on syksy, jonka aikana luovuus heräilee talviuniltaan ja alkaa toivottavasti pulpahdella esille. Ehkä liiankin pitkäksi venyneen ”kuivan kauden” jälkeen se olisikin jo tervetullutta vaihtelua. Syksy on aina ollut minulle jonkinlaista kukkaan puhkeamisen aikaa, joten oikeastaan odotan jo innolla kesän lopullista taittumista ja syksyn väriloistoa, taivaan taianomaisia pilvinäkymiä ja pehmeitä tihkusateita. Pipoa ja kaulaliinaa.

T. Tuija P.

Taas mennään!

Noniin, pitkällisen jahkailun jälkeen sain vihdoin rykäistyä sivuston ulkoasun oman näköiseen kuosiin. Nyt sitten alkaa/jatkuu se työläämpi osuus, nimittäin sisällön luominen.

Noniin, pitkällisen jahkailun jälkeen sain vihdoin rykäistyä sivuston ulkoasun oman näköiseen kuosiin. Nyt sitten alkaa/jatkuu se työläämpi osuus, nimittäin sisällön luominen.

Naistenhuone on edelleen vaiheessa… jäin nimittäin miettimään, että mikä se sellainen naistenhuone on ilman, että juutun tylsiin stereotypiamuotteihin. En ihan vielä päässyt selvyyteen millaista kuvallista ilmaisua naistenhuone minulle edustaa, joten se jäi nyt vielä muhittelemaan. Ehkä kuitenkin tuo on se osio, mistä löytyy ennen pitkää kauneudenhoito, meikkaus, hius, vaatetus ja tyyli sekä yleensäkin naisten fysiologiaan liittyviä aiheita käsittelevät postaukset. No, siitä lisää myöhemmin.

Nyt ei muuta kuin iloista viikonloppua!

t. Tuija P.

Kuva: ©Tuija Pispa

Paluu Puuseppäkouluun – Kausi 2.

Puuseppäkoulun kakkoskausi käynnistyi (vihdoin!) eilen viiden viikon kesätauon jälkeen. Ajattelin, että tällaista iloista tapahtumaa olisi kiva juhlistaa kakkukahveilla, joten pyöräytin ennen kouluunlähtöä suklaamurukakun luokkatovereiden ja opettajan iloksi.
Ensi vuoden Juhannukseen mennessä pitäisi siis pykäistä viisi näyttötyötä. Ensimmäisenä minulla on ohjelmassa on ”Entisöinti- ja puunkorjaus” -aiheinen näyttötyö. Kotoa löytyi vanha ja kaunis, joskin kulunut pieni puhelinpöytä kahdella laatikolla, jonka ajattelin ehostaa käyttökuntoon.

Puuseppäkoulun kakkoskausi käynnistyi (vihdoin!) eilen viiden viikon kesätauon jälkeen. Ajattelin, että tällaista iloista tapahtumaa olisi kiva juhlistaa kakkukahveilla, joten pyöräytin ennen kouluunlähtöä suklaamurukakun luokkatovereiden ja opettajan iloksi. Kakku tekikin sen verran reippaasti kauppansa, että kuvaakaan ei tällä kertaa tullut otettua.

(Kevään kuulumisetkin on muuten vielä kertomatta, mutta onneksi on nykyään lanseerattu termi #throwbackthursday, joten vanhoihin juttuihin ehtii palata myöhemminkin.)

Lomakuulumisten ja kakkukahvien jälkeen touhuilu jatkui suurin piirtein samasta pisteestä, mihin se oli keskikesällä jäänyt. Näytti myös siltä, että minkään valtakunnan huoltotöitä tiloissa ei ole kesän aikana tehty. Jopa roskikset oli tyhjentämättä ja yli puoli vuotta epäkunnossa olleet koneet ovat edelleen rikki. Alunperin viime vuoden joulukuun alkuun mennessä valmistuvaksi luvatun luokan peruskorjaus on edelleen kesken. Me iltaryhmäläiset selvitään kyllä, sillä meitä on vain keskimäärin 15 jakamassa konekantaa. Mutta päiväryhmissä taitaa työaika kulua lähinnä odotellessa koneille pääsyä, kun parhaimmillaan luokissa on samanaikaisesti jopa 60-70 oppilasta.

Pukuhuonetiloissakin sattui keväällä vesivahinko, jonka korjaustyöt valmistuu ehkä joskus. Joten puuosasto on siltäkin osin pienoisen kaaoksen vallassa. Mutta eipä sitä itsekään tullut kesätauolla kaikkea hoidettua. Omat työhousuni muistin sentää kesän aikana pestyä, mutta revenneiden taskujen korjaus pääsi unohtumaan… Mutta ei se mitään, kun saadaan kuitenkin tehdä puutöitä!

Ensi vuoden Juhannukseen mennessä pitäisi siis pykäistä viisi näyttötyötä. Ensimmäisenä minulla on ohjelmassa on ”Entisöinti- ja puunkorjaus” -aiheinen näyttötyö. Kotoa löytyi vanha ja kaunis, joskin kulunut pieni puhelinpöytä kahdella laatikolla, jonka ajattelin ehostaa käyttökuntoon.

Entisöitävä valkoinen Puhelinpöytä.

sikliTällä hetkellä pöydän pinta on maalattu. Päälimmäisen kerroksen valkoinen maali irtoaa pinnasta helposti siklillä. Alta löytyi paksu tummanpunainen massakerros, josta en ihan osaa päätellä onko kyseessä jonkinlainen kittiseos, pohjamaali vai alkuperäinen pintamaali. Tiukassa aine tuntuu kuitenkin olevan. Avuksi löytyi vesi vanhin voitehista, jota pintaan sivelemällä sain punaisen mömmön pehmenemään sen verran, että senkin sai siklillä irtoamaan ilman verta hikeä ja kyyneliä. (Sikli onkin muuten yksi hinta-laatusuhteeltaan parhaita ja kätevimpiä työkaluja mihin olen toistaiseksi törmännyt.) Sen verran aikaavievää touhu kuitenkin on, että oikeassa maailmassa vanhojen pintojen poisto pitäisi saada hoidettua jotenkin vauhdikkaammin. Joten kaikenlaiset niksit ja vinkit aiheen tiimoilta ovat enemmän kuin tervetulleet kommenttiosioon.

Jää myös nähtäväksi tarvitseeko puhelinpöydässä varsinaisesti korjata mitään. Jos näin pääsee käymään, täytynee pöydän lisäksi kunnostaa myös yksi tällainen kaunis, joskin kärsinyt pinnatuoli.Valkoinen pinnatuoli.

Muut syksyn ja kevään aikana tehtävät näyttötyöt ovat ”Masiivipuinen näyttötyö”, ”Asiakaslähtöinen näyttötyö”, ”Levytyö” – viilutetusta mdf- tai vanerilevystä valmistettu huonekalu – sekä ”Pintakäsittely” – ruiskumaalattu tai -lakattu pinta. Ajatus siitä, mitä nämä työt käytännössä ovat alkaa hiljalleen selkiytyä. Mutta näistä lisää myöhemmin.

t. Tuija P.

Tallenna

Kadonneen Naisellisuuden Metsästys

Ehkä se on tuo puuseppäkoulu. Paksut, pölyiset, lanteilla roikkuvat miesten työhousut, kulahtanut paita, taskussa höröttävä metallinen suorakulma ja papalta peritty, aito Itä-Saksalainen työntömitta. Hiuskoristeena limenvihreät kuulosuojaimet, välillä lisänä myös naaman peittävä pölynsuojamaski ja silmillä suojalasit, suoraan trendien aallonharjalta.

Ja kas. Meitsi on yhtäkkiä kiinnostunut meikkileikeistä, tyylijutuista, hiuksista, purkeista ja purtiloista.

Puuseppäkoululainen © Tuija PispaEhkä se on tuo puuseppäkoulu. Paksut, pölyiset, lanteilla roikkuvat miesten työhousut, kulahtanut paita, taskussa höröttävä metallinen suorakulma ja Papalta peritty, aito Itä-Saksalainen työntömitta. Hiuskoristeena limenvihreät kuulosuojaimet, välillä lisänä myös naaman peittävä pölynsuojamaski ja silmillä suojalasit, suoraan trendien aallonharjalta.

Ja kas. Meitsi on yhtäkkiä kiinnostunut meikkileikeistä, tyylijutuista, hiuksista, purkeista ja purtiloista! Tässä on nyt yksi nainen, jolla on olo, kuin olisi astunut karkkikauppaan! Ja nyt ei oo kukaan kieltämässä, edes se sisäinen ääni:

“Ei kuule tällaista pinnallisuutta, turhanpäivästä rahantuhlausta nyt ollenkaan! Se on se sisäinen kauneus joka merkkaa ja sillä sipuli. Vaatimattomuus kaunistaa.”

Sen äänen voi vihdoin ihan vain poistaa eetteristä. No ei hätää, kovin räikeitä maskeja ei minun kasvoilla varmaan kaikesta huolimatta ihan lähiaikoina tulla näkemään. Mutta jos nyt edes lisäisi sellaisen normaalin siistiytymisen osaksi arkea.

Tämä meikkileikki touhu on aina ollut minulle sellainen pieni musta aukko. Teinivuosien olemattomat tyttökaverit ja kaksi isoveljeä eivät olleet mikään kannustavin ympäristö oppia naistenhuoneen salaisuuksia. Äidin meikkausrutiini oli käsitykseni mukaan lähinnä “joskus vähän luomiväriä ja aina ripsiväriä”. Tärkein osa kokonaisuutta taisi olla Trésor -tuoksu.

Muistan kyllä vielä muutamia kertoja, kun suljeuduin vessaan tutkiskelemaan peilikaapin kätköjä. Yksi nerokkaimmista ideoistani oli maalata koko naama Yves Rocherin kirkkaan pinkillä huulipunalla. Joo, ei näytä oikeen hyvältä. Vähän ajan päästä tulikin jo pieni paniikki, kun ei se sitten lähtenytkään ihan vaan vedellä. Eikä puhdistusmaidolla. Loppujen lopuksi sain jotenkin pinkin möhnän kaavittua (tai ainakin raavittua) naamalta, mutta saattoi kyllä erikoinen punakka sävy säilyä iholla jonkin aikaa.

Esiteinivuosien on-off kaveri Minna oli meikkausjutuista paremmin perillä ja opetti, että kajalkynä on “kaiken a ja o”. Itseäni miellytti sävynä kirkkaan punainen, joten tyytyväisenä ostin ensimmäisen meikkikynäni. Ei sitten jotenkin tullut vaan mieleen, että punainen kynä olisi ehkä enemmänkin huulille tarkoitettu. Äitillä on varmaan ollut vähän pokassa pitelemistä, kun uskaltauduin esittelemään hänelle punakoita “rajauksiani”.

Lepakko
Pukuhuoneen lattialla Straussin Lepakon esityksen väliajalla. Vuosi taisi olla 2000.

14-vuotiaasta lähtien meikkaus tuli osaksi elämää oopperaharrastuksen kautta. Maskit piti nimittäin tehdä itse. Muistan ensimmäisen puku- ja maskiharjoituksen. Pukkarin peiliin oli piirretty naama, johon oli merkitty mitä väriä suditaan mihinkin kohtaan. Otin mallia muiden naisten sutimistekniikoista ja vetelin ensimmäisen maskini. Lavalla ohjaaja pisti meidät kuorolaiset riviin ja aikansa katseltuaan poimi minut esille. “Tämä on hyvä. Yrittäkää tehdä tällainen.” Homma meni siis ensikertalaisen säkällä oikein… ainakin kun tarkoituksena oli näkyä 10 metrin etäisyydelle näyttämövalaistuksessa.

Jossain vaiheessa sain kasan aika värikkäitä näytemeikkejä Lorealilla työskennelleeltä sukulaiselta. Taisivat olla pääosin Lancomen ja Helena Rubinsteinin meikkejä, eli aika kalliita aineita teinitytölle. (Näistä on muuten rippeitä edelleen tallessa, vaikka säilyvyysajat on kyllä ylitetty jo enemmän kuin reippahasti…) Näillä sitten tein jonkinlaisia meikkauskokeiluja, jotka yleensä pesin pois ennen ihmisten ilmoille palaamista.

Ei puhettakaan, että olisin kouluun jotenkin järkevästi osannut meikata ja hiustenhoito on aina ollut lähinnä iso kysymysmerkki. Kun iholle sitten ilmestyi ekat punaiset pisteet, jotka pysyivät seuralaisena kolmeenkymppiin asti, en tosiaankaan ollut mikään teinikaunotar. Kun siihen lisää päälle Freddie Mercuryn hampaat, välttelin hymyilyä ilmeisesti aika aktiivisesti. Kaikkihan tykkää myrtsien ihmisten seurasta ihan älyttömästi, joten seuraelämä oli sen mukaista.

Tyyliesikuva: Täti Moonika

moonika
Äidin vaatekaapista.

Lapsena tykkäsin vaatteista ja kengistä. Viihdytin itseäni vaatehuoneessa pukemalla äidin vaatteita eri yhdistelminä ja fiilistelemällä sitä, että sitten aikuisena saa käyttää korkokenkiä. Jokunen näistä kokeiluista on päätynyt ihan kuviin asti ja jälkikäteen katsottuna tulee mieleen, että onpa ollut siinä pikkutytöllä hyvä tyylitaju. Mutta mitä tapahtui? Mihin se hautautui?

Kauniit vaatteet katosi nimittäin viimeistää ylä-asteen alun kieppeillä elämästä kokonaan ja se onkin ollut työtä ja tuskaa löytää tämä ulottuvuus elämään uudelleen. Äidillä arki sujui farkut ja (miesten) t-paita tyylillä vuosikausia. Siihen sitten päälle väljähkö tekokuituinen ulkotakki ja jotkut mustat loaferit, ja ei kun menoksi. Töihin-kauppaan-kotiin. Tyyli näemmä periytyi.

Talvella löysin itseni S-marketin tiskiltä tuijottamasta tyhjyyteen. Farkut, ensisijaisesti mukavat kengät, t-paita (sentään naisten), villapaita ja musta Haltin takki. Sellainen väljä ja vedenpitävä, joka soveltuu erinomaisesti koiran ulkoilutukseen. Naturel naama ja hiukset piilotettu pipon alle. Sekin on ihan ok, mutta…

Nämä on nyt mun naisellisuuden kukkeimmat vuodet. Kannattaisko siitä vähän nauttia ja iloita?

YouTuben meikkaus- ja tukkatutoriaalit, sekä loputon määrä nuorempien – ja vähän vanhempienkin – naisten ylläpitämiä kauneus-terveys-hiustenhoito blogeja ovat yksi iso tiedonjakamisen ihmemaa, josta ei minun yksinäisinä teinivuosina osannut edes haaveilla. Päätin juuri, että vaikka ikä kolkutteleekin kohta ovea nro° 35, näistä jutuista saa kiinnostua edelleen, eikä se ole turhaa ja tuhlausta yhtään sen enempää kuin miesten autojen kalliit lisävarusteet ja muut hilavitkuttimet. Joten nyt mulla on Bloglovin’ssa iloinen lista naisten kirjoittamia blogeja seurannassa, joilla viihdytän itseäni ja ilotsen yhdellä tavalla lisää siitä, että olen tänään se aikuinen nainen, josta lapsuudessa unelmoin.

Se on tässä ja nyt. Tartu siihen tilaisuuteen.

t. Tuija P.

Pieni Suuri Sydän

Viime aikoina on niin omasta suvusta kuin sen ulkopuoleltakin kantautunut tietoisuuteen liian monta uutista sydämen kirjaimellisesta särkymisistä. Periaatteessa olen tiennyt jo vuosikaudet, että suvussa on sydäntauteja molemmissa suunnissa. Nyt kun itse huomaan yhtäkkiä olevani keski-iän alkutaipaleella, ja painoindeksin alipainolukemat ovat kauas taaksejäänyttä elämää, kaikenlaiset sydäntautiuutiset alkavat resonoida ihan uudella tavalla. Jos mikään ei muutu, omassa kristallipallossa näkyy samanlainen tulevaisuus. Tukkeutuvia verisuonia ja hengenahdistusta. Kolesteroli on jo nyt reippaasti yli suositusten ja kehonkoostumusmittauksen lukemat osuivat kaikin puolin vääriin sarakkeisiin.

Edessä on siis pikkupakko liikunnan integroimiseen jokapäiväiseen elämään. Opiskelijan budjetilla kaikki personal trainer -palvelut ja huippuluokan salijäsenyydet voi unohtaa kertaheitolla. Eteenpäin on luovittava vapaasti saatavilla olevan tiedon varassa ja omaa kehoa kuunnellen. Oman lisänsä touhuun tuo vähintäänkin omintakeisesti toimiva kilpirauhanen, sekä herkkä ja helposti ylikuormittuva hermosto. Esimerkiksi joidenkin himoitsema adrenaliiniryöppy on yksi epämiellyttävimmistä kokemuksista, joita olen kokenut. Lähtökohtaisesti suosikkilajejani on aina ollut tennis, sulkapallo, kävely ja tanssi. Muuten vain juoksentelu sen sijaan on aina ollut aavistuksen vastenmielistä. Mieluisalta tuntuva lihaskuntotreeni voisi olla pilates.

Ruokailutottumusten suhteen on sentään vähän suuntimia jo tiedossa. Viime marraskuussa toteutin kokeiluluontoisesti amerikkalaisen lääkärin ja biokemistin Sarah Gottfriedin lanseeraaman 21 päivän ”Hormone Reset Diet” kuurin, joka paljasti näppärästi mitkä ovat ne omien ruokailutottumusten osa-alueet, joissa olisi parantamisen varaa. Samaan pakettiin kuuluu vino pino tietoa muun muassa naisten hormonitoiminnasta ja sen vaikutuksista kehoon. Tiedon takaa löytyy myös enimmäkseen järjellisen oloista lähteidenkäsittelyä, joka ei näillä uskomusmarkkinoilla ole mikään itsestäänselvyys.

Hyvänä lähtötilanteena voisi omalta kohdalta todeta, että ”puoli kiloa päivässä” värikkäitä kasviksia olisi jo pitkällä tähtäimellä käänteentekevää. Kokeilun aikana kävi myös ilmi, että tehokkain tapa erilaisten mielihalujen hallinnointiin oli tuju annos avocado-vihersmoothieta. Joten erilaisten kieltäymysten sijaan ajattelin ensisijaisesti tähdätä näiden kahden asian jokapäiväistämiseen.

Raportointi kuulemma lisää sitoutumista, joten tässä on nyt minun raportointifoorumini. Edessä olisi toivottavasti muutamia vuosikymmeniä raportoitavaa sykkivän sydämen tahdissa.

t. Tuija P.