Koiran elämää, laulua ja kukkasia

Meidän Zigi mäyriksen lapsenlapsi (vai pennunpentu?) Reino on saanut viime aikoina pienoista some-julkisuutta. Hän on nimittäin Aalto yliopiston sisäilmatutkimusryhmän jäsen. | Kesän kohokohta alkaa lähestyä. Lähdemme nimittäin Savonlinnaan laulukurssille ja nautiskelemaan Saimaan maisemista. | Kevään laulutunnit huipentuivat Porvoonseudun musiikkiopistolla järjestettyyn matineaan. Matineapäivän aamuna tein hämmentävän havainnon, että olin kadottanut keskeltä skaalaa neljä nuottia. Laulun sijaan tuli pelkkää pihinää tai parhaimmillaan epämääräinen murtunut ääni. | En ole enää laskenut monta viikkoa on mennyt ilman suklaata. Laskeminen tuntuu epäolennaiselta. Vallitsevaan tilaan on tottunut ja kaiken suklaata sisältävän ohittaa lähes automaattisesti.

Meidän Zigi mäyriksen lapsenlapsi (vai pennunpentu?) Reino on saanut viime aikoina pienoista some-julkisuutta. Hän on nimittäin Aalto yliopiston sisäilmatutkimusryhmän jäsen. Zigikin on keskustaan suuntautuneilla kävelyillä ollut pariin otteeseen menossa Helsingin yliopistoon ja kerran se oli myös melko päättäväisenä pyrkimässä musiikkiopistoon. Onni ei suosinut yritteliästä, mutta jälkikasvulla kävi näemmä parempi tuuri.

Zigillä on ollut vähän rankka kevät. Ensin leikattiin niskasta parin vuoden aikana pikkuhiljaa suurentunut paise, joka loppujen lopuksi poksahti, eikä ottanut asettuakseen. Leikkaus meni hyvin ja paiseestakaan ei löytynyt mitään pahanlaatuista. Paiseen jälkeen alkoi hissukseen vaivata peppu ja kakkiminen muuttui aste asteelta vaikeammaksi operaatioksi. Syyksi paljastui tyrä. Ensihädän lääkityksenä Zigille laitettiin hormoniampulli, joka on ikään kuin kemiallinen kastraatio. Tarkoituksena on hillitä eturauhasta, joka on ollut jatkuvassa stressitilassa jo muutaman vuoden ajan. Tässä lähistöllä asuu nimittäin kymmeniä tyttökoiria, jotka ovat vuorotellen juoksussa ja aiheuttavat melkoisen rakkauspöhnä mattopommituksen pienelle uroskoiralle. Eturauhanen erittää relaksanttia, joka liian suurina annoksina pidemmän päälle surkastuttaa peräpään lihaksia ja altistaa tyräytymiselle. (Lisää aiheesta Anna Ylhäisen lisensiaattityössä) Jää nähtäväksi joudutaanko Zigi vielä leikkaamaan, joka onkin sitten isompi operaatio. Siihen asti kuitenkin nautiskellaan parhaamme mukaan kesästä. Loppukesästä mennään näillä näkymin jäljestyskurssille, joten pääsee hänkin ehkä vielä opin tielle…


Kesän kohokohta alkaa lähestyä. Lähdemme nimittäin Savonlinnaan laulukurssille ja nautiskelemaan Saimaan maisemista. Pohdiskelin tuossa, että tämä on vähän niin kuin kymmenen vuoden takainen reissuni Esa Saarisen Pafos-seminaariin, mutta tällä kertaa kaikki speksit ovat mieleiset. Kyproksen pahvikulissiparatiisiin lentämisen sijaan ajellaan kotimaiseen järvenrantamaisemaan. Kuumuutta kammoavalle kelitkin ovat todennäköisesti miellyttävämmät. Majoitumme marmosipalatsien sijaan sympaattiseen hotelli Hospitziin ja pääsemme päivittäin henkilökohtaiselle laulutunnille ja kuunteluoppilaaksi laulun mestarikurssille. Sen sijaan, että kuuntelisimme Esa Saarisen selostuksia siitä miten hienosti nämä kulttuurityypit ajattelee, pääsemme kosketuksiin suoraan heidän ajatustensa kanssa. Odotukset retken suhteen ovat korkealla.

Kevään laulutunnit huipentuivat Porvoonseudun musiikkiopistolla järjestettyyn matineaan. Matineapäivän aamuna tein hämmentävän havainnon, että olin kadottanut keskeltä skaalaa neljä nuottia. Laulun sijaan tuli pelkkää pihinää tai parhaimmillaan epämääräinen murtunut ääni. Tästä häiriötekijästä totaalisesti lannistumatta matkasimme Porvooseen ja kuuman teen avulla sain kahlattua kappaleeni läpi. Keskittyminen kaikenlaisiin tulkinnallisiin kysymyksiin rapisi kyllä railakkaasti matkalle, kun laulaessa lähinnä arvuutteli mahtaako kaikki tarvittavat äänet tulla kurkusta ulos vai ei. Eipä ollut opettajakaan ennen törmännyt tällaiseen tapaukseen, että ääni häviää keskeltä äänialaa. Yleensä lähtee kai joko korkeimmat tai matalimmat äänet. Onneksi vaiva ei jäänyt pysyväksi; ääni normalisoitui parissa päivässä. Matinea sinänsä oli mukava tapaus. Laulajat olivat tasoltaan enemmän ja vähemmän edistyneitä ja tyylilajit vaihtelivat laidasta laitaan. Parhaat esitykset olivat sen verran huikeita, että karvat nousi pystyyn. Tärkeintä oli kuitenkin kannustava ja hyväntuulinen tunnelma.


En ole enää laskenut monta viikkoa on mennyt ilman suklaata. Laskeminen tuntuu epäolennaiselta. Vallitsevaan tilaan on tottunut ja kaiken suklaata sisältävän ohittaa lähes automaattisesti. Lempeän lämpeän kesän edessä tein tosin sellaisen myönnytyksen, että herkutteluhetkinä sekoittelen vanilijajäätelön sekaan Van Houten kaakaojauhetta. Kaikkien viime vuosina yleistyneiden gourmet- ja artesaanijäätelöiden keskellä jätskisuosikkini on ehkä sittenkin ihan tavallinen tiiliskiven muotoinen (halpis) vanilijajätski, jonka saa lusikalla pehmitettyä pehmiksen tyyppiseksi jäätelösoseeksi ja sekaan sotketaan reippaasti kaakaojauhetta. Viime aikoina on ollut sen verran paljon muuta tekemistä, että en ole leiponut mitään. Keksihyllyn suosikiksi on kohonnut Fazerin perinteiset Carneval-keksit. Kohtahan se alkaa taas marjakausi…


Lopuksi kokoelma kuvia kevään kukkaloistosta ja muista tunnelmista.

t. Tuija P.

Monta maanantaita

Kolme viikoa ilman suklaata. Tai oikeastaan mitään mikä sisältää suklaata ja/tai kaakaota. Alku oli hankala. Sitten alkoi tottua. Nyt (jo) asiaa ei oikeastaan edes ajattele. Suklaahyllyä ei ikään kuin ole olemassa. Kauralastuhylly sen sijaan on! Välipalahimossa käännytään omenien puoleen. Tänään ostin herkkuhetkeksi hedelmäsmoothien, joka todellisuudessa on lähinnä mehua. (Ihan hyvää mehua sinänsä…) Perustin instagram-tilinkin, jonne kerään vaihtoehtoisia herkkuhetkiä. Siitä tulee kyllä varmaan ihan maukkaan oloinen kuvagalleria. Tässä sen alku…

Luulen, että oleellista tässä muutoksessa oli yksinkertaiseksi tiivistetty ajatus: Suklaa ei ole vaihtoehto. Ja aito päätös, että suklaa on asia, josta voin luopua ilman että elämänlaatu siitä jotenkin oikeasti huononee. Eikä se todellakaan huonontunut. Olisihan se vähän absurdia, jos suklaan puputtaminen olisi elämän ensisijainen ilonlähde ja kaiken keskiö.

Laiva on nyt käännetty kohti uutta suuntaa. Jää nähtäväksi mitä kaikkea reitille vielä osuu. Ehkäpä tässä pikkuhiljaa tiivistyy uusia ohjenuoria, joita lähteä seuraamaan. Toivottavasti myös välittömään hyvinvointiin liittyvissä merkittävissä asioissa, kuten työ ja toimeentulo.


Tälle viikolle osui vappu, jonka jälkeen keskiviikko tuntui taas uudelta maanantailta. Varsinaiset maanantait ovat tosin viime aikoina – tälläkin viikolla – olleet pikemminkin ilon päiviä, sillä pitkäaikainen ja hitaasti kehittyvä lauluharrastukseni on elpynyt kummasti viimeisen puolen vuoden aikana suhteellisten säännöllisten laulutuntien muodossa. Maanantai onkin muodostunut minun freelance-elämässä erityiseksi vapaapäivien alalajiksi; laulupäiväksi. Tämän viikon maanantain laulut muistuttivat lähinnä kissan kiduttamista, joten välillä käy kyllä oikeasti sääliksi opettajan korvia. Hän tosin kommentoi kyseistä laulua ”terveelliseksi” minulle. Kaipa sinne väliin mahtui jokunen onnistunutkin äännähdys, joten jatkan optimistisesti kohti uusia onnistumisia.


Luonto on tällä viikolla esitellyt satumaisia maisemia. Meidän koti sijaitsee lähellä merenrantaa ja tällä viikolla aamu-usvat ovat olleet paikoin sankkoja. Usva peittää myös vastarannan rumat raksat ja hetken ajan voi kuvitella olevansa satujen saarella ja usvan takana voi olla mitä vain. Usvan seasta voi hetkenä minä hyvänsä putkahtaa Lentävän Hollantilaisen laiva…

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän perjantaisession ja lähden kohti kotia oranssilla sukellusveneellä…

T. Tuija

Ps. Pääskysestä ei päivääkään.

Vuosi ilman suklaata…

Uskaltaako tässä nyt ruveta tekemään numeroa siitä lemppariherkusta, joka on kääntynyt viime aikoina lähinnä pahoinvoinnin lähteeksi. On tässä nimittäin tullut syötyä suklaata viime aikoina.

Uskaltaako? Uskaltaako tässä nyt ruveta tekemään numeroa siitä lemppariherkusta, joka on kääntynyt viime aikoina lähinnä pahoinvoinnin lähteeksi. On tässä nimittäin tullut syötyä suklaata viime aikoina. Tekisi mieli kirjoittaa otsikoksi Vuosi ilman suklaata.

Veljeni lähetti kuvan pienestä korvasta korvaan hymyilevästä pojastaan herkkupussi kädessään. Pienen pojan lempparinamipussi oli nimeltään herne-maissi-paprika. Suoraan pakastimesta, pieniä, herkullisia herneitä, maisseja ja paprikanpalasia. Tekisi mieli kokeilla vuotta ilman suklaata ihan vain avartaakseen käsitystä herkuttelusta. Lisää luovuutta. Vatsa ehkä kiittäisi. Ja sydän. Ja verisuonet…

Suklaa on aina helppo valinta; lähes takuuvarmasti hyvää. Mutta mitä kaikkea hyvää löytyy, jos sulkee kategorisesti ensimmäisenä mieleen tulevan vaihtoehdon ulos? Jaksaako tästä innostua koko vuoden? Huomenna on perjantai 13. päivä. Sopiva hetki aloittaa. Katsotaan mitä tapahtuu.

t. Tuija