Koiran elämää, laulua ja kukkasia

Meidän Zigi mäyriksen lapsenlapsi (vai pennunpentu?) Reino on saanut viime aikoina pienoista some-julkisuutta. Hän on nimittäin Aalto yliopiston sisäilmatutkimusryhmän jäsen. | Kesän kohokohta alkaa lähestyä. Lähdemme nimittäin Savonlinnaan laulukurssille ja nautiskelemaan Saimaan maisemista. | Kevään laulutunnit huipentuivat Porvoonseudun musiikkiopistolla järjestettyyn matineaan. Matineapäivän aamuna tein hämmentävän havainnon, että olin kadottanut keskeltä skaalaa neljä nuottia. Laulun sijaan tuli pelkkää pihinää tai parhaimmillaan epämääräinen murtunut ääni. | En ole enää laskenut monta viikkoa on mennyt ilman suklaata. Laskeminen tuntuu epäolennaiselta. Vallitsevaan tilaan on tottunut ja kaiken suklaata sisältävän ohittaa lähes automaattisesti.

Meidän Zigi mäyriksen lapsenlapsi (vai pennunpentu?) Reino on saanut viime aikoina pienoista some-julkisuutta. Hän on nimittäin Aalto yliopiston sisäilmatutkimusryhmän jäsen. Zigikin on keskustaan suuntautuneilla kävelyillä ollut pariin otteeseen menossa Helsingin yliopistoon ja kerran se oli myös melko päättäväisenä pyrkimässä musiikkiopistoon. Onni ei suosinut yritteliästä, mutta jälkikasvulla kävi näemmä parempi tuuri.

Zigillä on ollut vähän rankka kevät. Ensin leikattiin niskasta parin vuoden aikana pikkuhiljaa suurentunut paise, joka loppujen lopuksi poksahti, eikä ottanut asettuakseen. Leikkaus meni hyvin ja paiseestakaan ei löytynyt mitään pahanlaatuista. Paiseen jälkeen alkoi hissukseen vaivata peppu ja kakkiminen muuttui aste asteelta vaikeammaksi operaatioksi. Syyksi paljastui tyrä. Ensihädän lääkityksenä Zigille laitettiin hormoniampulli, joka on ikään kuin kemiallinen kastraatio. Tarkoituksena on hillitä eturauhasta, joka on ollut jatkuvassa stressitilassa jo muutaman vuoden ajan. Tässä lähistöllä asuu nimittäin kymmeniä tyttökoiria, jotka ovat vuorotellen juoksussa ja aiheuttavat melkoisen rakkauspöhnä mattopommituksen pienelle uroskoiralle. Eturauhanen erittää relaksanttia, joka liian suurina annoksina pidemmän päälle surkastuttaa peräpään lihaksia ja altistaa tyräytymiselle. (Lisää aiheesta Anna Ylhäisen lisensiaattityössä) Jää nähtäväksi joudutaanko Zigi vielä leikkaamaan, joka onkin sitten isompi operaatio. Siihen asti kuitenkin nautiskellaan parhaamme mukaan kesästä. Loppukesästä mennään näillä näkymin jäljestyskurssille, joten pääsee hänkin ehkä vielä opin tielle…


Kesän kohokohta alkaa lähestyä. Lähdemme nimittäin Savonlinnaan laulukurssille ja nautiskelemaan Saimaan maisemista. Pohdiskelin tuossa, että tämä on vähän niin kuin kymmenen vuoden takainen reissuni Esa Saarisen Pafos-seminaariin, mutta tällä kertaa kaikki speksit ovat mieleiset. Kyproksen pahvikulissiparatiisiin lentämisen sijaan ajellaan kotimaiseen järvenrantamaisemaan. Kuumuutta kammoavalle kelitkin ovat todennäköisesti miellyttävämmät. Majoitumme marmosipalatsien sijaan sympaattiseen hotelli Hospitziin ja pääsemme päivittäin henkilökohtaiselle laulutunnille ja kuunteluoppilaaksi laulun mestarikurssille. Sen sijaan, että kuuntelisimme Esa Saarisen selostuksia siitä miten hienosti nämä kulttuurityypit ajattelee, pääsemme kosketuksiin suoraan heidän ajatustensa kanssa. Odotukset retken suhteen ovat korkealla.

Kevään laulutunnit huipentuivat Porvoonseudun musiikkiopistolla järjestettyyn matineaan. Matineapäivän aamuna tein hämmentävän havainnon, että olin kadottanut keskeltä skaalaa neljä nuottia. Laulun sijaan tuli pelkkää pihinää tai parhaimmillaan epämääräinen murtunut ääni. Tästä häiriötekijästä totaalisesti lannistumatta matkasimme Porvooseen ja kuuman teen avulla sain kahlattua kappaleeni läpi. Keskittyminen kaikenlaisiin tulkinnallisiin kysymyksiin rapisi kyllä railakkaasti matkalle, kun laulaessa lähinnä arvuutteli mahtaako kaikki tarvittavat äänet tulla kurkusta ulos vai ei. Eipä ollut opettajakaan ennen törmännyt tällaiseen tapaukseen, että ääni häviää keskeltä äänialaa. Yleensä lähtee kai joko korkeimmat tai matalimmat äänet. Onneksi vaiva ei jäänyt pysyväksi; ääni normalisoitui parissa päivässä. Matinea sinänsä oli mukava tapaus. Laulajat olivat tasoltaan enemmän ja vähemmän edistyneitä ja tyylilajit vaihtelivat laidasta laitaan. Parhaat esitykset olivat sen verran huikeita, että karvat nousi pystyyn. Tärkeintä oli kuitenkin kannustava ja hyväntuulinen tunnelma.


En ole enää laskenut monta viikkoa on mennyt ilman suklaata. Laskeminen tuntuu epäolennaiselta. Vallitsevaan tilaan on tottunut ja kaiken suklaata sisältävän ohittaa lähes automaattisesti. Lempeän lämpeän kesän edessä tein tosin sellaisen myönnytyksen, että herkutteluhetkinä sekoittelen vanilijajäätelön sekaan Van Houten kaakaojauhetta. Kaikkien viime vuosina yleistyneiden gourmet- ja artesaanijäätelöiden keskellä jätskisuosikkini on ehkä sittenkin ihan tavallinen tiiliskiven muotoinen (halpis) vanilijajätski, jonka saa lusikalla pehmitettyä pehmiksen tyyppiseksi jäätelösoseeksi ja sekaan sotketaan reippaasti kaakaojauhetta. Viime aikoina on ollut sen verran paljon muuta tekemistä, että en ole leiponut mitään. Keksihyllyn suosikiksi on kohonnut Fazerin perinteiset Carneval-keksit. Kohtahan se alkaa taas marjakausi…


Lopuksi kokoelma kuvia kevään kukkaloistosta ja muista tunnelmista.

t. Tuija P.

Monta maanantaita

Kolme viikoa ilman suklaata. Tai oikeastaan mitään mikä sisältää suklaata ja/tai kaakaota. Alku oli hankala. Sitten alkoi tottua. Nyt (jo) asiaa ei oikeastaan edes ajattele. Suklaahyllyä ei ikään kuin ole olemassa. Kauralastuhylly sen sijaan on! Välipalahimossa käännytään omenien puoleen. Tänään ostin herkkuhetkeksi hedelmäsmoothien, joka todellisuudessa on lähinnä mehua. (Ihan hyvää mehua sinänsä…) Perustin instagram-tilinkin, jonne kerään vaihtoehtoisia herkkuhetkiä. Siitä tulee kyllä varmaan ihan maukkaan oloinen kuvagalleria. Tässä sen alku…

Luulen, että oleellista tässä muutoksessa oli yksinkertaiseksi tiivistetty ajatus: Suklaa ei ole vaihtoehto. Ja aito päätös, että suklaa on asia, josta voin luopua ilman että elämänlaatu siitä jotenkin oikeasti huononee. Eikä se todellakaan huonontunut. Olisihan se vähän absurdia, jos suklaan puputtaminen olisi elämän ensisijainen ilonlähde ja kaiken keskiö.

Laiva on nyt käännetty kohti uutta suuntaa. Jää nähtäväksi mitä kaikkea reitille vielä osuu. Ehkäpä tässä pikkuhiljaa tiivistyy uusia ohjenuoria, joita lähteä seuraamaan. Toivottavasti myös välittömään hyvinvointiin liittyvissä merkittävissä asioissa, kuten työ ja toimeentulo.


Tälle viikolle osui vappu, jonka jälkeen keskiviikko tuntui taas uudelta maanantailta. Varsinaiset maanantait ovat tosin viime aikoina – tälläkin viikolla – olleet pikemminkin ilon päiviä, sillä pitkäaikainen ja hitaasti kehittyvä lauluharrastukseni on elpynyt kummasti viimeisen puolen vuoden aikana suhteellisten säännöllisten laulutuntien muodossa. Maanantai onkin muodostunut minun freelance-elämässä erityiseksi vapaapäivien alalajiksi; laulupäiväksi. Tämän viikon maanantain laulut muistuttivat lähinnä kissan kiduttamista, joten välillä käy kyllä oikeasti sääliksi opettajan korvia. Hän tosin kommentoi kyseistä laulua ”terveelliseksi” minulle. Kaipa sinne väliin mahtui jokunen onnistunutkin äännähdys, joten jatkan optimistisesti kohti uusia onnistumisia.


Luonto on tällä viikolla esitellyt satumaisia maisemia. Meidän koti sijaitsee lähellä merenrantaa ja tällä viikolla aamu-usvat ovat olleet paikoin sankkoja. Usva peittää myös vastarannan rumat raksat ja hetken ajan voi kuvitella olevansa satujen saarella ja usvan takana voi olla mitä vain. Usvan seasta voi hetkenä minä hyvänsä putkahtaa Lentävän Hollantilaisen laiva…

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän perjantaisession ja lähden kohti kotia oranssilla sukellusveneellä…

T. Tuija

Ps. Pääskysestä ei päivääkään.

Vuosi ilman suklaata…

Uskaltaako tässä nyt ruveta tekemään numeroa siitä lemppariherkusta, joka on kääntynyt viime aikoina lähinnä pahoinvoinnin lähteeksi. On tässä nimittäin tullut syötyä suklaata viime aikoina.

Uskaltaako? Uskaltaako tässä nyt ruveta tekemään numeroa siitä lemppariherkusta, joka on kääntynyt viime aikoina lähinnä pahoinvoinnin lähteeksi. On tässä nimittäin tullut syötyä suklaata viime aikoina. Tekisi mieli kirjoittaa otsikoksi Vuosi ilman suklaata.

Veljeni lähetti kuvan pienestä korvasta korvaan hymyilevästä pojastaan herkkupussi kädessään. Pienen pojan lempparinamipussi oli nimeltään herne-maissi-paprika. Suoraan pakastimesta, pieniä, herkullisia herneitä, maisseja ja paprikanpalasia. Tekisi mieli kokeilla vuotta ilman suklaata ihan vain avartaakseen käsitystä herkuttelusta. Lisää luovuutta. Vatsa ehkä kiittäisi. Ja sydän. Ja verisuonet…

Suklaa on aina helppo valinta; lähes takuuvarmasti hyvää. Mutta mitä kaikkea hyvää löytyy, jos sulkee kategorisesti ensimmäisenä mieleen tulevan vaihtoehdon ulos? Jaksaako tästä innostua koko vuoden? Huomenna on perjantai 13. päivä. Sopiva hetki aloittaa. Katsotaan mitä tapahtuu.

t. Tuija

Vähän Kunnioitusta

Puuseppäkoulussa viihdyttiin tällä viikolla ensimmäisen näyttökokeen parissa. Itselläni ei ollut etukäteen selkeää käsitystä siitä, mitä oli odotettavissa. ”Teoriaosuus ja pieni puusepäntyö.”

Olipa muuten todella erikoinen viikko.

Puuseppäkoulussa viihdyttiin tällä viikolla ensimmäisen näyttökokeen parissa. Itselläni ei ollut etukäteen selkeää käsitystä siitä, mitä oli odotettavissa.

Teoriaosuus ja pieni puusepäntyö.

Tuli se silti vähän puskista, kun toisen koulupäivän loppuun mennessä ammattiosaaminen ja sen kehittäminen oli jo siirtynyt sivuseikaksi suhteellisen monien oppilaiden – minä mukaanlukien – keskuudessa levinneen henkisen pahoinvoinnin sietämisen rinnalla. Myrkyllisen coctailin aineksina oli sopiva yhdistelmä epävarmuutta omasta osaamisesta, ristiriitaiset ja matkan varrella muuttuvat ohjeistukset, epäystävälliset kommentit ja luontainen herkkyys. Seurauksena oli mm. fyysistä pahoinvointia, unettomuutta, väkisin läpi puskevia kyyneleitä, pahaa mieltä, lannistumista ja alisuorittamista. Oma ironiansa on siinäkin, että mikään näistä oireista ei ole erityisesti työturvallisuutta edistävää, jonka ylläpidon korostettiin etukäteen olevan kaikkea muuta tärkeämpää. Olemme kuitenkin tekemisissä sellaisten työkalujen ja koneiden kanssa, joilla voi huolimattomasti käytettynä saada vakaviakin vahinkoja aikaiseksi.

Luulisin, että meistä oppilaista aika monelle tästä puuseppäkoulusta on tullut aika tärkeä asia ja osa elämää, ja haluamme aidosti oppia näitä taitoja. Ainakin itse olen kiinnostunut jokaisesta tiedon murusesta, josta voi olla apua ammattitaidon kehittämiseen. Ammattitasoista taitoahan tässä nimenomaan ollaan hakemassa. Siksi tässä tilanteessa oli äärettömän vaikea noudattaa sitä perinteistä, lohduksi tarkoitettua neuvoa: Älä välitä.

Kyllä välitän. Minun tehtäväni on välittää. Jos en välittäisi, tuskin myöskään oppisin. Vastavuoroisesti minulla on oikeus odottaa, että sitä välittämistä ja halua oppia myös kunnioitetaan.

(”Älä ole niin herkkä” on myös sikäli hieno neuvo, että käsittääkseni nykytieteen valossa sekin on todettu lähinnä hermoston sisäänrakennetuksi ominaisuudeksi ja valitettavasti evoluution tuoksinassa unohtui herkkyyden säätömahdollisuus. Joten näillä herkillä asetuksilla on mentävä. Seurauksia voi toki yrittää hallita monenlaisilla menetelmillä.)

Hiljainen arvostukseni omaa opettajaamme kohtaan tuli tällä viikolla uudella tavalla näkyviin. Hän on onnistunut luomaan meille oppilaille ainakin omalle koulu-uralleni poikkeuksellisella tavalla innostuneen, hyväntuulisen ja armollisen oppimisympäristön. Oppiminen ei ole aina helppoa ja usein se on myös “kivuliasta”, mutta puuseppäkoulun iltatunneilla se kipu ei tunnu pahalta.

Olen löytänyt omaan oppimiseeni rytmin. Pystyn hallitsemaan oppimisen vaikeuden annostelun ja asioiden mutustelulle ja pohdinnalle jää aikaa. Tunnen edistyväni loogisesti asia kerrallaan. Virheitä saa tehdä ja niitä ei tarvitse pelätä, sillä kokeiluissa piilee parhaat keksinnöt. Oma-aloitteisuutta tämä vaatii. On ymmärrettävä, että useimmiten “plug-and-play” ratkaisuja ei ole. Toki on asioita, jotka tehdään aina samalla tavalla selkeiden sääntöjen mukaan ja hyvä niin. Kokeilemalla, varioimalla ja tekemällä uudelleen oppii. Mokailemallakin. Kyse on useimmiten liikeradoista ja näppituntumasta. Siitä, että oppii luottamaan aisteihinsa ja tekemään niiden kanssa yhteistyötä. Oppii näkemään mikä on hyvä ja miten kannattaa tehdä. Mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, riippuen tilanteesta. Ja luottamaan omaan taitoonsa.

Tämä on mun koulu. Ja musta tulee puuseppä.

☆☆

Entä se näyttökoe?

Teoriaosuudessa tiesin suurin piirtein mistä kysymyksissä oli kyse, joskin se on sitten eri asia miten sopivin sanavalinnoin osaamisen olen kirjallisesti osannut muotoilla. Se ainoa matemaattinen – helppo – tehtävä meni tietenkin väärin; pilkkuvirhe. Muistutus itselleni:

Älä IKINÄ luota päässälaskutaitoon koetilanteissa.

Puusepäntyönä tehtäväksi tuli valmistaa leikkuulauta, joka onnistui kohtalaisesti. Alajyrsimen käyttö leikkuulaudan päätyihin tulleita uria tehdessä oli suoraan sanottuna hapuilevaa, joka ei kyllä sinänsä ole mikään yllätys ottaen huomioon, että olin käyttänyt tuota isoa ja suhteellisen monimutkaista konetta aiemmin peräti yhden kerran. (Se oli se tammikuun Babytomaattileikkuulauta.) Tällä kertaa kirjoitin jälkikäteen kotona itselleni yksityiskohtaisen ohjeen koneen käytön proseduurista, joten jatkossa mieltäni on keventämässä tietoisuus siitä, että mikäli seuraavalla alajyrsimen käyttökerralla en ole jossakin kohtaa ihan varma mitä pitää seuraavaksi tehdä, voin tarkistaa sen kirjallisesta ohjeestani.

Taltan teroitusNäyttöön kuului lisäksi taltanteroitustehtävä, joka olikin suoranaista hermolepoa. Onnistuin tekemään teroituksen kaikessa hiljaisuudessa – kysymättä keneltäkään mitään – parhaaksi katsomallani tavalla. Lopputulos ei ollut konemaisen täydellinen, mutta kuitenkin niin hyvä, ettei korjaaminen olisi enää merkittävästi parantanut työkalun työstöominaisuuksia. Sekin on osa ammattitaitoa, että oppii ymmärtämään mitkä virheet kannattaa korjata ja milloin virheen korjaamisyrityksillä saavutetaan lähinnä silmiinpistävä paikkausyritys tai tuhlataan älyttömästi kallista aikaa.

Viimeisenä tehtävänä oli pinnankäsittelytehtävä, jossa pyydettiin lakkaamaan puupinta. Käsittelyn sai tehtävänannon mukaan toteuttaa joko ruiskulla tai pensselillä. Tehtävänannossa jätettiin kuitenkin mainitsematta, että pensselitekniikalla voi saavuttaa ainoastaan alimman arvosanan – laadusta huolimatta. Ruiskumaalausta/-lakkausta en ollut tullut kokeilleeksi kunnolla kertaakaan ennen koetta, joten “ammattitaitonäyte” oli tällä kertaa osastoa ensikertalaisen tuurilla ilman mitään näppituntumaosaamista. Pintakäsittely on yksi niistä taitolajeista, joissa näppituntuma löytyy vasta kokeilemalla. Myös perusniksit ovat vielä hämärän peitossa. Joten taso taisi jäädä tällä kertaa lähinnä välttäväksi.

☆☆

Että sellainen koeviikko. Ensi viikolla päästään taas takaisin normaaliin, hyväntuuliseen päiväjärjestykseen ja perehtymään uudelleen yläjyrsimen saloihin. Sen toiminta kun on parin kuukauden takaisen, yhden ainokaisen käyttökerran jälkeen muistissa ihan yhtä sumuisesti, kuin alajyrsin oli tämän viikon näyttökoetta tehdessä.

Pieni Suuri Sydän

Viime aikoina on niin omasta suvusta kuin sen ulkopuoleltakin kantautunut tietoisuuteen liian monta uutista sydämen kirjaimellisesta särkymisistä. Periaatteessa olen tiennyt jo vuosikaudet, että suvussa on sydäntauteja molemmissa suunnissa. Nyt kun itse huomaan yhtäkkiä olevani keski-iän alkutaipaleella, ja painoindeksin alipainolukemat ovat kauas taaksejäänyttä elämää, kaikenlaiset sydäntautiuutiset alkavat resonoida ihan uudella tavalla. Jos mikään ei muutu, omassa kristallipallossa näkyy samanlainen tulevaisuus. Tukkeutuvia verisuonia ja hengenahdistusta. Kolesteroli on jo nyt reippaasti yli suositusten ja kehonkoostumusmittauksen lukemat osuivat kaikin puolin vääriin sarakkeisiin.

Edessä on siis pikkupakko liikunnan integroimiseen jokapäiväiseen elämään. Opiskelijan budjetilla kaikki personal trainer -palvelut ja huippuluokan salijäsenyydet voi unohtaa kertaheitolla. Eteenpäin on luovittava vapaasti saatavilla olevan tiedon varassa ja omaa kehoa kuunnellen. Oman lisänsä touhuun tuo vähintäänkin omintakeisesti toimiva kilpirauhanen, sekä herkkä ja helposti ylikuormittuva hermosto. Esimerkiksi joidenkin himoitsema adrenaliiniryöppy on yksi epämiellyttävimmistä kokemuksista, joita olen kokenut. Lähtökohtaisesti suosikkilajejani on aina ollut tennis, sulkapallo, kävely ja tanssi. Muuten vain juoksentelu sen sijaan on aina ollut aavistuksen vastenmielistä. Mieluisalta tuntuva lihaskuntotreeni voisi olla pilates.

Ruokailutottumusten suhteen on sentään vähän suuntimia jo tiedossa. Viime marraskuussa toteutin kokeiluluontoisesti amerikkalaisen lääkärin ja biokemistin Sarah Gottfriedin lanseeraaman 21 päivän ”Hormone Reset Diet” kuurin, joka paljasti näppärästi mitkä ovat ne omien ruokailutottumusten osa-alueet, joissa olisi parantamisen varaa. Samaan pakettiin kuuluu vino pino tietoa muun muassa naisten hormonitoiminnasta ja sen vaikutuksista kehoon. Tiedon takaa löytyy myös enimmäkseen järjellisen oloista lähteidenkäsittelyä, joka ei näillä uskomusmarkkinoilla ole mikään itsestäänselvyys.

Hyvänä lähtötilanteena voisi omalta kohdalta todeta, että ”puoli kiloa päivässä” värikkäitä kasviksia olisi jo pitkällä tähtäimellä käänteentekevää. Kokeilun aikana kävi myös ilmi, että tehokkain tapa erilaisten mielihalujen hallinnointiin oli tuju annos avocado-vihersmoothieta. Joten erilaisten kieltäymysten sijaan ajattelin ensisijaisesti tähdätä näiden kahden asian jokapäiväistämiseen.

Raportointi kuulemma lisää sitoutumista, joten tässä on nyt minun raportointifoorumini. Edessä olisi toivottavasti muutamia vuosikymmeniä raportoitavaa sykkivän sydämen tahdissa.

t. Tuija P.

Onnistumisen iloa

Vaari kertoi aikanaan tarinan siitä, kuinka hänet sodan jälkeen pestattiin Rovaniemelle rakentamaan uusi apteekki poltetun kaupungin raunioille. Työtä oli otettava sieltä mistä sai ja niinpä hän matkasi Rovaniemelle, kun muu perhe jäi Helsinkiin. Apteekkia ei tietenkään ihan parissa viikossa rakenneta. Rakennuksen lisäksi Vaari teki myös apteekin kalustuksen – mukaanlukien perinteiset seiniä peittävät apteekkarin laatikostot. Kymmeniä pieniä laatikoita. Kun työ lopulta oli valmis, hän palasi Helsinkiin perheensä luo.

Parin viikon kuluttua apteekkari oli soittanut Vaarille uudelleen kysyäkseen tulisiko Vaari rakentamaan jälleen uuden apteekin. Apteekkarin neljävuotias poika oli nimittäin päässyt käsiksi tulitikkuihin ja koko uudenkarhea apteekki oli palanut poroksi. Tällä kertaa Vaari päätti jäädä Helsinkiin ja joku muu rakensi lopulta sen uuden apteekin.

Tämä tarina tuli mieleen eilen, kun tein viimeisiä silauksia jakkaraani. Miltä se onkaan mahtanut tuntua niin suuren urakan jälkeen kuulla, että kaikki se kallisarvoinen puu ja tuntien työ on palanut muutamassa hassussa tunnissa jäljettömiin. Lohduttomalta, kenties.

Sain eilen jakkarani valmiiksi. Viimeisiä vaiheita tehdessä iski sellainen hassu absurdi tunne…

Voiko tämä oikeasti kohta olla valmis! Sehän näyttää aika hyvältä… Vieläkö sen ehtii jotenkin sössiä?

En sössinyt. Opettaja totesi, että työn jälki on hyvä ja kävi vielä tarkistamassa suoralla pinnalla, että jakkara ei keiku. Kaiken päätteeksi nimikoin tuolin varovaisesti paperilla – teippi jättää pintaan ikäviä tahmajälkiä – ja yritin sijoittaa sen mahdollisimman turvalliseen paikkaan odottamaan pintakäsittelyä. Pintakäsittelyn ihmeelliseen maailmaan tutustumme myöhemmin, kun pari seuraavaakin työtä on saatu kasattua.

Lamellokone. © Tuija Pispa
Lamellokone kaivertaa puuhun liitoksien tekemiseen käytettävälle ”lammellokeksille” sopivan kolon.

Ennen valmistumistaan minulla oli vielä muutamia vaiheita työstettävänä. Sahasin kansilevyn jiirit uudelleen. Tällä kertaa sahauskulma oli jo parempi, muttei vieläkään täydellinen. Seuraavalla kerralla sentään tiedän missä kohtaa asteikkoa se 45° ”sweet spot” oikein sijaitsee.

Osien yhdistämiseen käytettiin ehkä toistaiseksi mageinta laitetta, johon olen törmännyt. Ja sen laitteen nimi on Lamellokone. Tällä yksinkertaisella, pienikokoisella ja ketterällä laitteella liitosten tekeminen sujuu kuin tanssi. Totaalisen sössimisen mahdollisuus on lähes minimaalinen. Tässä on nyt minun uusi joulu-/synttäri/mikä-tahansa-lahjatoive! Härvelin hinta on kuulemma n. 800 €, että ihan sunnuntaikäyttöön sitä ei ehkä kannata hankkia. Mutta jos meinaa elämässään liitoksia tehdä, kyllä siitä suurta iloa on.

Mieheni jää odottamaan niitä riemunkiljahduksia, jotka pääsevät ilmoille, kun pääsen tutustumaan erilaisiin jyrsimiin. Puhumattakaan sorvista.

Lopuksi kansilevy liimattiin kasaan. Osien valmistuttua jäljellä olikin sitten lähinnä liimailua ja pientä hiomista. Viihoviimeisenä vaiheena kansilevy ruuvattiin paikoilleen ja kas, jakkara oli valmis! Melkoisen leveä virnistys levisi naamalle. Näitä säteileviä hymyjä näkyi myös muutamien muiden vastaavassa tilanteessa olleiden kasvoilla. Kun säteilevän hymyn hetki on käsillä, siihen saa tarttua ja siitä kannattaa nauttia. Sitä ei kukaan vie pois, mitä ikinä myöhemmin tapahtuukin.

 

[divider width=”medium”]

p.s. Aiemmin mietin, että jakkaran ylä- ja alasarjojen liitosten sahailuun on varmaankin olemassa joku vannesahaa tarkempi väline. Se väline on sirkkeli. Mutta jokainen liitos täytyy siitäkin huolimatta viilailla yksilöllisesti istuvaksi. Lohdutukseksi voi todeta, että ajan kanssa ja taidon karttuessa touhu varmasti nopeutuu.

Innostusta ja Onnellisia Ihmisiä

”Mä en muista milloin olisin ollut näin innoissani jostakin.”

”Mulla ei oo ollu ikinä koulussa näin kivaa.”

”Mä en oo ikinä saanu facebookissa niin paljon kommentteja ja tykkäyksiä, kuin nyt näistä puutyökuvista.”

Mietipä, jos ihmisillä olisi töissä samanlaiset tunnelmat. Edes välillä. Vaikka sen 20 % ajasta, että jaksaisi sitten pusertaa ne 80 % innostuksen jälkimainingeissa. Oli miten oli, näissä tunnelmissa on älyttömän mukava tehdä hommia. Ihmiset ovat innostuneita, hymyileviä ja avoimia oppimiselle. Kukaan ei panttaa tietoa tai katso kieroon, että toikin tuossa jotain yrittää tuhertaa. Mokat on vielä sallittuja opin lähteitä. Tää on kuulkaa aidosti kiva koulu ilman mitään sertifikaattiakin!

Vannesaha. © Tuija Pispa
Kappaleiden hienosäätöä vannesahalla.

Jakkara etenee. Kansilevy odottelee edelleen ratkaisua ja olen nyt sitten keskittynyt jalkarakennelman tekoon, joka onkin ollut aikamoista näpertämistä. Näillä tekniikoilla valmistettuna pitäisi jakkara kyllä kullata ja upottaa siihen pari timanttia, jotta työn hinnan saisi jotenkin häivytettyä loppusummaan. Toisin sanoen osien liitokset on täytynyt valmistaa jokainen erikseen.

Liitosten ”poterot” kaiverrettiin porataltalla, joka onkin veikeä härveli. Kone kairaa ja talttaa samanaikaisesti puuta ja ilmoille pöllähtää purun lisäksi pop cornin tuoksua muistuttava aromi, joten oma pääkoppani lokeroi tämän laitteen nimikkeellää ”pop corn kone”.

Nopeammat olivat ehtineet jo kokeilla liitosten tekemistä ja huomanneet, ettei niitä osia ihan yksittäiskappaleina kannata tehdä, jos meinaa saada niistä edes jotenkin symmetrisiä. Teippaamalla osat yhdeksi paketiksi sain kerralla vedettyä sirkkelillä kaikkien osien näkyvät osuudet saman pituisiksi. Kullan arvoinen vinkki…

Pari päivää kului rattoisasti sahaillen, viilaten ja hioten liitoksia istuviksi. Kapeateräisestä vannesahasta tuli suosikkityökaluni. Aikani mittailin kappaleita ja totesin, että tässä menee ikä ja terveys, ja päätin luottaa silmiini. (Vaatturin töissä on nimittäin yllättävän hyvin oppinut näkemään millimetrin tarkkuudella pituuksia ja 90° kulman.) Ratkaisu vaikutti onnistuneelta, koska sain liitokset toimimaan.

Yläsarjan ja jalan liitos. © Tuija Pispa
Yläsarjan ja jalan liitos.

Viikon päätteeksi sain siis rungon osat kasausta vaille valmiiksi ja onnistuin korjaamaan sen yhden pakollisen mokankin – väärään paikkaan kaiverretun poteron – suhteellisen tyylikkäästi. Sitäpaitsi korjattu kohta jää katseilta piiloon, ellei sitä ala erikseen etsimään.

Jakkaran pitäisi siis kaiken järjen mukaan valmistua ensi viikolla ja sen jälkeen ohjelmassa on kukkapylvään valmistusta ja opeteltavana muutamia uusia koneita. Eirtyisellä mielenkiinnolla odotan jyrsimiin tutustumista.