Kadonneen Naisellisuuden Metsästys

Ehkä se on tuo puuseppäkoulu. Paksut, pölyiset, lanteilla roikkuvat miesten työhousut, kulahtanut paita, taskussa höröttävä metallinen suorakulma ja papalta peritty, aito Itä-Saksalainen työntömitta. Hiuskoristeena limenvihreät kuulosuojaimet, välillä lisänä myös naaman peittävä pölynsuojamaski ja silmillä suojalasit, suoraan trendien aallonharjalta.

Ja kas. Meitsi on yhtäkkiä kiinnostunut meikkileikeistä, tyylijutuista, hiuksista, purkeista ja purtiloista.

Puuseppäkoululainen © Tuija PispaEhkä se on tuo puuseppäkoulu. Paksut, pölyiset, lanteilla roikkuvat miesten työhousut, kulahtanut paita, taskussa höröttävä metallinen suorakulma ja Papalta peritty, aito Itä-Saksalainen työntömitta. Hiuskoristeena limenvihreät kuulosuojaimet, välillä lisänä myös naaman peittävä pölynsuojamaski ja silmillä suojalasit, suoraan trendien aallonharjalta.

Ja kas. Meitsi on yhtäkkiä kiinnostunut meikkileikeistä, tyylijutuista, hiuksista, purkeista ja purtiloista! Tässä on nyt yksi nainen, jolla on olo, kuin olisi astunut karkkikauppaan! Ja nyt ei oo kukaan kieltämässä, edes se sisäinen ääni:

“Ei kuule tällaista pinnallisuutta, turhanpäivästä rahantuhlausta nyt ollenkaan! Se on se sisäinen kauneus joka merkkaa ja sillä sipuli. Vaatimattomuus kaunistaa.”

Sen äänen voi vihdoin ihan vain poistaa eetteristä. No ei hätää, kovin räikeitä maskeja ei minun kasvoilla varmaan kaikesta huolimatta ihan lähiaikoina tulla näkemään. Mutta jos nyt edes lisäisi sellaisen normaalin siistiytymisen osaksi arkea.

Tämä meikkileikki touhu on aina ollut minulle sellainen pieni musta aukko. Teinivuosien olemattomat tyttökaverit ja kaksi isoveljeä eivät olleet mikään kannustavin ympäristö oppia naistenhuoneen salaisuuksia. Äidin meikkausrutiini oli käsitykseni mukaan lähinnä “joskus vähän luomiväriä ja aina ripsiväriä”. Tärkein osa kokonaisuutta taisi olla Trésor -tuoksu.

Muistan kyllä vielä muutamia kertoja, kun suljeuduin vessaan tutkiskelemaan peilikaapin kätköjä. Yksi nerokkaimmista ideoistani oli maalata koko naama Yves Rocherin kirkkaan pinkillä huulipunalla. Joo, ei näytä oikeen hyvältä. Vähän ajan päästä tulikin jo pieni paniikki, kun ei se sitten lähtenytkään ihan vaan vedellä. Eikä puhdistusmaidolla. Loppujen lopuksi sain jotenkin pinkin möhnän kaavittua (tai ainakin raavittua) naamalta, mutta saattoi kyllä erikoinen punakka sävy säilyä iholla jonkin aikaa.

Esiteinivuosien on-off kaveri Minna oli meikkausjutuista paremmin perillä ja opetti, että kajalkynä on “kaiken a ja o”. Itseäni miellytti sävynä kirkkaan punainen, joten tyytyväisenä ostin ensimmäisen meikkikynäni. Ei sitten jotenkin tullut vaan mieleen, että punainen kynä olisi ehkä enemmänkin huulille tarkoitettu. Äitillä on varmaan ollut vähän pokassa pitelemistä, kun uskaltauduin esittelemään hänelle punakoita “rajauksiani”.

Lepakko
Pukuhuoneen lattialla Straussin Lepakon esityksen väliajalla. Vuosi taisi olla 2000.

14-vuotiaasta lähtien meikkaus tuli osaksi elämää oopperaharrastuksen kautta. Maskit piti nimittäin tehdä itse. Muistan ensimmäisen puku- ja maskiharjoituksen. Pukkarin peiliin oli piirretty naama, johon oli merkitty mitä väriä suditaan mihinkin kohtaan. Otin mallia muiden naisten sutimistekniikoista ja vetelin ensimmäisen maskini. Lavalla ohjaaja pisti meidät kuorolaiset riviin ja aikansa katseltuaan poimi minut esille. “Tämä on hyvä. Yrittäkää tehdä tällainen.” Homma meni siis ensikertalaisen säkällä oikein… ainakin kun tarkoituksena oli näkyä 10 metrin etäisyydelle näyttämövalaistuksessa.

Jossain vaiheessa sain kasan aika värikkäitä näytemeikkejä Lorealilla työskennelleeltä sukulaiselta. Taisivat olla pääosin Lancomen ja Helena Rubinsteinin meikkejä, eli aika kalliita aineita teinitytölle. (Näistä on muuten rippeitä edelleen tallessa, vaikka säilyvyysajat on kyllä ylitetty jo enemmän kuin reippahasti…) Näillä sitten tein jonkinlaisia meikkauskokeiluja, jotka yleensä pesin pois ennen ihmisten ilmoille palaamista.

Ei puhettakaan, että olisin kouluun jotenkin järkevästi osannut meikata ja hiustenhoito on aina ollut lähinnä iso kysymysmerkki. Kun iholle sitten ilmestyi ekat punaiset pisteet, jotka pysyivät seuralaisena kolmeenkymppiin asti, en tosiaankaan ollut mikään teinikaunotar. Kun siihen lisää päälle Freddie Mercuryn hampaat, välttelin hymyilyä ilmeisesti aika aktiivisesti. Kaikkihan tykkää myrtsien ihmisten seurasta ihan älyttömästi, joten seuraelämä oli sen mukaista.

Tyyliesikuva: Täti Moonika

moonika
Äidin vaatekaapista.

Lapsena tykkäsin vaatteista ja kengistä. Viihdytin itseäni vaatehuoneessa pukemalla äidin vaatteita eri yhdistelminä ja fiilistelemällä sitä, että sitten aikuisena saa käyttää korkokenkiä. Jokunen näistä kokeiluista on päätynyt ihan kuviin asti ja jälkikäteen katsottuna tulee mieleen, että onpa ollut siinä pikkutytöllä hyvä tyylitaju. Mutta mitä tapahtui? Mihin se hautautui?

Kauniit vaatteet katosi nimittäin viimeistää ylä-asteen alun kieppeillä elämästä kokonaan ja se onkin ollut työtä ja tuskaa löytää tämä ulottuvuus elämään uudelleen. Äidillä arki sujui farkut ja (miesten) t-paita tyylillä vuosikausia. Siihen sitten päälle väljähkö tekokuituinen ulkotakki ja jotkut mustat loaferit, ja ei kun menoksi. Töihin-kauppaan-kotiin. Tyyli näemmä periytyi.

Talvella löysin itseni S-marketin tiskiltä tuijottamasta tyhjyyteen. Farkut, ensisijaisesti mukavat kengät, t-paita (sentään naisten), villapaita ja musta Haltin takki. Sellainen väljä ja vedenpitävä, joka soveltuu erinomaisesti koiran ulkoilutukseen. Naturel naama ja hiukset piilotettu pipon alle. Sekin on ihan ok, mutta…

Nämä on nyt mun naisellisuuden kukkeimmat vuodet. Kannattaisko siitä vähän nauttia ja iloita?

YouTuben meikkaus- ja tukkatutoriaalit, sekä loputon määrä nuorempien – ja vähän vanhempienkin – naisten ylläpitämiä kauneus-terveys-hiustenhoito blogeja ovat yksi iso tiedonjakamisen ihmemaa, josta ei minun yksinäisinä teinivuosina osannut edes haaveilla. Päätin juuri, että vaikka ikä kolkutteleekin kohta ovea nro° 35, näistä jutuista saa kiinnostua edelleen, eikä se ole turhaa ja tuhlausta yhtään sen enempää kuin miesten autojen kalliit lisävarusteet ja muut hilavitkuttimet. Joten nyt mulla on Bloglovin’ssa iloinen lista naisten kirjoittamia blogeja seurannassa, joilla viihdytän itseäni ja ilotsen yhdellä tavalla lisää siitä, että olen tänään se aikuinen nainen, josta lapsuudessa unelmoin.

Se on tässä ja nyt. Tartu siihen tilaisuuteen.

t. Tuija P.

Takaisin Arkeen

Puuseppäkoulussa näyttökoe on siirretty taka-alalle ja palattu hyväntuuliseen touhuiluun. Itse jatkan ikuisuuprojektini, sängynaluslaatikoiden parissa.

Puuseppäkoulussa on viime viikon näyttö siirretty taka-alalle ja palattu hyväntuuliseen touhuiluun. Itse jatkan ikuisuuprojektini, sängynaluslaatikoiden parissa.

Näytön arviointisessio oli maanantaina ja loppuarvosanaksi sain numeron 2, skaalalla 1-3. Teoriaosuuden olin osannut peräti kolmosen arvoisesti ja taltan teroitus oli myös onnistunut hämmennystä herättävän hyvin.

Leikkuulauta ©Tuija PispaLeikkuulauta sen sijaan jäi keskinkertaiseksi kakkoseksi. Liimasaumat epäonnistuivat. Liimaa oli todennäköisesti liikaa (varmuudenvuoksi) ja liima oli alunperinkin liian jähmeää. Olisi siis pitänyt älytä ohentaa sitä ennen käyttöä. Yleisessä käytössä olevien purkkien kannet eivät nimittäin mene aina ihan niin nopeasti kiinni, kuin ehkä pitäisi. Lisäksi päädyn uran jyrsintä epäonnistui sakkokierroksen verran. Ja kulmatkin oli pyöristetty liikaa. Arvioinnin jälkeen jyrsin vielä yläjyrsimellä laudan pintaan nesteiden valumista estävät urat. Pieniä lipsahduksia sattui siinäkin työstövaiheessa, mutta sitähän se opettelu on. “Kakkosen lautaan kakkosen urat.” Eiköhän tämä lauta kuitenkin pintakäsittelyn jälkeen aja asiansa virheistä huolimatta.

Näyttökokeen murheenkryyni oli lopulta pintakäsittelynäyte, joka epäonnistui lähes täydelllisesti. Pintakäsiteltävä levy oli alunperinkin suhteellisen huonolaatuista liimalevyä – taisi olla oksaista kuusta. Poistin ensimmäisen (pensselillä suditun ja paremmin onnistuneen) lakkakerroksen höyläämällä ja hioin pinnan. Ensimmäinen ruiskutettu lakkakerros kuitenkin nosti syyt aika reippaasti esille. Joku mainitsi, ettei kannata liikaa hioa, ettei koko lakkakerros lähde pois. Hioin siis pinnan kevyesti käsin ja ruiskutin toisen kerroksen lakkaa. Mutta eipä ne lisäkerrokset enää siinä vaiheessa mitään pelastaneet. Lakkakerroksesta tuli rakeinen ja pinnassa tuntui selkeästi puunsyyt. Jos jotain hyvää näytteestä piti löytää, kantti ja sen pyöristys olivat onnistuneet hyvin. Se on kuulemma se vaikea osuus koko touhussa.

Oikea toimintatapa olisi ollut höyläyksen jälkeen kostuttaa puulevyn pinta, jolloin höyläyksen yhteydessä linttaan painuneet puunsyyt olisivat nousseet ylös. Sen jälkeen olisi pitänyt tehdä perusteellinen hionta pinnan tasoittamiseksi, ja vasta sitten olisi ollut pintakäsittelyn aloittamisen aika. Yksi vinkki oli myös tehdä ensimmäisestä lakkakerroksesta vähän paksumpi niin, että pinnan syyt menevät varmasti tukkoon. Silloin myös hiomisen voi tehdä ensimmäisen kerroksen jälkeen vähän perusteellisemmin. Hyvän pohjakerroksen päälle seuraavat kerrokset tasoittuvatkin luontevasti. Ruiskumaalauksen ja -lakkauksen suhteen harjoitukset siis jatkuvat.

Yläjyrsimellä jyrsitty ura.
Yläjyrsimellä jyrsitty ura leikkuulaudassa ennen hiontaan. Uran reunan olisi pitänyt mennä viivaa pitkin.

Viikon kone oli siis tällä viikolla yläjyrsin, jonka käyttöä harjoittelin tiistaina. Keskiviikkona rakentelin jigiä laatikoiden 10° vinossa olevien etulevyjen jyrsintöjä varten. Jigi onnistui hienosti, joten ensi viikolla pääsen vihdoin tekemään laatikoihin uria pohja- ja kansilevyjä varten. Torstai meni vähän sosiaalisen toiminnan puolelle, mutta monikaraporalla tuli taas ajeltua reikiä lattikoiden pyörien koteloiden kappaleisiin. Vain yksi ajo epäonnistui ja ajattelin korjata liian isoksi lipsahtaneen reiän viilufyllillä. Eiköhän se siitä.

Vähän Kunnioitusta

Puuseppäkoulussa viihdyttiin tällä viikolla ensimmäisen näyttökokeen parissa. Itselläni ei ollut etukäteen selkeää käsitystä siitä, mitä oli odotettavissa. ”Teoriaosuus ja pieni puusepäntyö.”

Olipa muuten todella erikoinen viikko.

Puuseppäkoulussa viihdyttiin tällä viikolla ensimmäisen näyttökokeen parissa. Itselläni ei ollut etukäteen selkeää käsitystä siitä, mitä oli odotettavissa.

Teoriaosuus ja pieni puusepäntyö.

Tuli se silti vähän puskista, kun toisen koulupäivän loppuun mennessä ammattiosaaminen ja sen kehittäminen oli jo siirtynyt sivuseikaksi suhteellisen monien oppilaiden – minä mukaanlukien – keskuudessa levinneen henkisen pahoinvoinnin sietämisen rinnalla. Myrkyllisen coctailin aineksina oli sopiva yhdistelmä epävarmuutta omasta osaamisesta, ristiriitaiset ja matkan varrella muuttuvat ohjeistukset, epäystävälliset kommentit ja luontainen herkkyys. Seurauksena oli mm. fyysistä pahoinvointia, unettomuutta, väkisin läpi puskevia kyyneleitä, pahaa mieltä, lannistumista ja alisuorittamista. Oma ironiansa on siinäkin, että mikään näistä oireista ei ole erityisesti työturvallisuutta edistävää, jonka ylläpidon korostettiin etukäteen olevan kaikkea muuta tärkeämpää. Olemme kuitenkin tekemisissä sellaisten työkalujen ja koneiden kanssa, joilla voi huolimattomasti käytettynä saada vakaviakin vahinkoja aikaiseksi.

Luulisin, että meistä oppilaista aika monelle tästä puuseppäkoulusta on tullut aika tärkeä asia ja osa elämää, ja haluamme aidosti oppia näitä taitoja. Ainakin itse olen kiinnostunut jokaisesta tiedon murusesta, josta voi olla apua ammattitaidon kehittämiseen. Ammattitasoista taitoahan tässä nimenomaan ollaan hakemassa. Siksi tässä tilanteessa oli äärettömän vaikea noudattaa sitä perinteistä, lohduksi tarkoitettua neuvoa: Älä välitä.

Kyllä välitän. Minun tehtäväni on välittää. Jos en välittäisi, tuskin myöskään oppisin. Vastavuoroisesti minulla on oikeus odottaa, että sitä välittämistä ja halua oppia myös kunnioitetaan.

(”Älä ole niin herkkä” on myös sikäli hieno neuvo, että käsittääkseni nykytieteen valossa sekin on todettu lähinnä hermoston sisäänrakennetuksi ominaisuudeksi ja valitettavasti evoluution tuoksinassa unohtui herkkyyden säätömahdollisuus. Joten näillä herkillä asetuksilla on mentävä. Seurauksia voi toki yrittää hallita monenlaisilla menetelmillä.)

Hiljainen arvostukseni omaa opettajaamme kohtaan tuli tällä viikolla uudella tavalla näkyviin. Hän on onnistunut luomaan meille oppilaille ainakin omalle koulu-uralleni poikkeuksellisella tavalla innostuneen, hyväntuulisen ja armollisen oppimisympäristön. Oppiminen ei ole aina helppoa ja usein se on myös “kivuliasta”, mutta puuseppäkoulun iltatunneilla se kipu ei tunnu pahalta.

Olen löytänyt omaan oppimiseeni rytmin. Pystyn hallitsemaan oppimisen vaikeuden annostelun ja asioiden mutustelulle ja pohdinnalle jää aikaa. Tunnen edistyväni loogisesti asia kerrallaan. Virheitä saa tehdä ja niitä ei tarvitse pelätä, sillä kokeiluissa piilee parhaat keksinnöt. Oma-aloitteisuutta tämä vaatii. On ymmärrettävä, että useimmiten “plug-and-play” ratkaisuja ei ole. Toki on asioita, jotka tehdään aina samalla tavalla selkeiden sääntöjen mukaan ja hyvä niin. Kokeilemalla, varioimalla ja tekemällä uudelleen oppii. Mokailemallakin. Kyse on useimmiten liikeradoista ja näppituntumasta. Siitä, että oppii luottamaan aisteihinsa ja tekemään niiden kanssa yhteistyötä. Oppii näkemään mikä on hyvä ja miten kannattaa tehdä. Mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, riippuen tilanteesta. Ja luottamaan omaan taitoonsa.

Tämä on mun koulu. Ja musta tulee puuseppä.

☆☆

Entä se näyttökoe?

Teoriaosuudessa tiesin suurin piirtein mistä kysymyksissä oli kyse, joskin se on sitten eri asia miten sopivin sanavalinnoin osaamisen olen kirjallisesti osannut muotoilla. Se ainoa matemaattinen – helppo – tehtävä meni tietenkin väärin; pilkkuvirhe. Muistutus itselleni:

Älä IKINÄ luota päässälaskutaitoon koetilanteissa.

Puusepäntyönä tehtäväksi tuli valmistaa leikkuulauta, joka onnistui kohtalaisesti. Alajyrsimen käyttö leikkuulaudan päätyihin tulleita uria tehdessä oli suoraan sanottuna hapuilevaa, joka ei kyllä sinänsä ole mikään yllätys ottaen huomioon, että olin käyttänyt tuota isoa ja suhteellisen monimutkaista konetta aiemmin peräti yhden kerran. (Se oli se tammikuun Babytomaattileikkuulauta.) Tällä kertaa kirjoitin jälkikäteen kotona itselleni yksityiskohtaisen ohjeen koneen käytön proseduurista, joten jatkossa mieltäni on keventämässä tietoisuus siitä, että mikäli seuraavalla alajyrsimen käyttökerralla en ole jossakin kohtaa ihan varma mitä pitää seuraavaksi tehdä, voin tarkistaa sen kirjallisesta ohjeestani.

Taltan teroitusNäyttöön kuului lisäksi taltanteroitustehtävä, joka olikin suoranaista hermolepoa. Onnistuin tekemään teroituksen kaikessa hiljaisuudessa – kysymättä keneltäkään mitään – parhaaksi katsomallani tavalla. Lopputulos ei ollut konemaisen täydellinen, mutta kuitenkin niin hyvä, ettei korjaaminen olisi enää merkittävästi parantanut työkalun työstöominaisuuksia. Sekin on osa ammattitaitoa, että oppii ymmärtämään mitkä virheet kannattaa korjata ja milloin virheen korjaamisyrityksillä saavutetaan lähinnä silmiinpistävä paikkausyritys tai tuhlataan älyttömästi kallista aikaa.

Viimeisenä tehtävänä oli pinnankäsittelytehtävä, jossa pyydettiin lakkaamaan puupinta. Käsittelyn sai tehtävänannon mukaan toteuttaa joko ruiskulla tai pensselillä. Tehtävänannossa jätettiin kuitenkin mainitsematta, että pensselitekniikalla voi saavuttaa ainoastaan alimman arvosanan – laadusta huolimatta. Ruiskumaalausta/-lakkausta en ollut tullut kokeilleeksi kunnolla kertaakaan ennen koetta, joten “ammattitaitonäyte” oli tällä kertaa osastoa ensikertalaisen tuurilla ilman mitään näppituntumaosaamista. Pintakäsittely on yksi niistä taitolajeista, joissa näppituntuma löytyy vasta kokeilemalla. Myös perusniksit ovat vielä hämärän peitossa. Joten taso taisi jäädä tällä kertaa lähinnä välttäväksi.

☆☆

Että sellainen koeviikko. Ensi viikolla päästään taas takaisin normaaliin, hyväntuuliseen päiväjärjestykseen ja perehtymään uudelleen yläjyrsimen saloihin. Sen toiminta kun on parin kuukauden takaisen, yhden ainokaisen käyttökerran jälkeen muistissa ihan yhtä sumuisesti, kuin alajyrsin oli tämän viikon näyttökoetta tehdessä.

Pieni Suuri Sydän

Viime aikoina on niin omasta suvusta kuin sen ulkopuoleltakin kantautunut tietoisuuteen liian monta uutista sydämen kirjaimellisesta särkymisistä. Periaatteessa olen tiennyt jo vuosikaudet, että suvussa on sydäntauteja molemmissa suunnissa. Nyt kun itse huomaan yhtäkkiä olevani keski-iän alkutaipaleella, ja painoindeksin alipainolukemat ovat kauas taaksejäänyttä elämää, kaikenlaiset sydäntautiuutiset alkavat resonoida ihan uudella tavalla. Jos mikään ei muutu, omassa kristallipallossa näkyy samanlainen tulevaisuus. Tukkeutuvia verisuonia ja hengenahdistusta. Kolesteroli on jo nyt reippaasti yli suositusten ja kehonkoostumusmittauksen lukemat osuivat kaikin puolin vääriin sarakkeisiin.

Edessä on siis pikkupakko liikunnan integroimiseen jokapäiväiseen elämään. Opiskelijan budjetilla kaikki personal trainer -palvelut ja huippuluokan salijäsenyydet voi unohtaa kertaheitolla. Eteenpäin on luovittava vapaasti saatavilla olevan tiedon varassa ja omaa kehoa kuunnellen. Oman lisänsä touhuun tuo vähintäänkin omintakeisesti toimiva kilpirauhanen, sekä herkkä ja helposti ylikuormittuva hermosto. Esimerkiksi joidenkin himoitsema adrenaliiniryöppy on yksi epämiellyttävimmistä kokemuksista, joita olen kokenut. Lähtökohtaisesti suosikkilajejani on aina ollut tennis, sulkapallo, kävely ja tanssi. Muuten vain juoksentelu sen sijaan on aina ollut aavistuksen vastenmielistä. Mieluisalta tuntuva lihaskuntotreeni voisi olla pilates.

Ruokailutottumusten suhteen on sentään vähän suuntimia jo tiedossa. Viime marraskuussa toteutin kokeiluluontoisesti amerikkalaisen lääkärin ja biokemistin Sarah Gottfriedin lanseeraaman 21 päivän ”Hormone Reset Diet” kuurin, joka paljasti näppärästi mitkä ovat ne omien ruokailutottumusten osa-alueet, joissa olisi parantamisen varaa. Samaan pakettiin kuuluu vino pino tietoa muun muassa naisten hormonitoiminnasta ja sen vaikutuksista kehoon. Tiedon takaa löytyy myös enimmäkseen järjellisen oloista lähteidenkäsittelyä, joka ei näillä uskomusmarkkinoilla ole mikään itsestäänselvyys.

Hyvänä lähtötilanteena voisi omalta kohdalta todeta, että ”puoli kiloa päivässä” värikkäitä kasviksia olisi jo pitkällä tähtäimellä käänteentekevää. Kokeilun aikana kävi myös ilmi, että tehokkain tapa erilaisten mielihalujen hallinnointiin oli tuju annos avocado-vihersmoothieta. Joten erilaisten kieltäymysten sijaan ajattelin ensisijaisesti tähdätä näiden kahden asian jokapäiväistämiseen.

Raportointi kuulemma lisää sitoutumista, joten tässä on nyt minun raportointifoorumini. Edessä olisi toivottavasti muutamia vuosikymmeniä raportoitavaa sykkivän sydämen tahdissa.

t. Tuija P.

Jyrsinkokeiluja ja Babytomaattileikkuulauta

Puuseppäkoulusta hyvää päivää. Kirjoitustauosta huolimatta koulu on edennyt rattoisasti. Joulutaukoa vietettiin pari viikkoa, jonka aikana muutamille opiskelijoille oli jo ehtinyt kehittyä ikävä kouluiltoja kohtaan. Moni meistä on siis saavuttanut vuosien tauon jälkeen lähinnä esikoululaisille tyypillisen innostuksen ja odotuksen koulussakäymistä kohtaan. Aika hyvä juttu, sanoisin.

VikailmoitusEdellisen kurssin oppilaat ovat vihdoin saaneet näyttönsä valmiiksi, joten luokat ovat nyt iltaisin kokonaan meidän käytössä. Tosin muutamia koneita on edelleen epäkunnossa – huolto tilattu ja varaosaa odotellaan, tai jotain – ja muutama päivä meni koneiden ollessa kokonaan käyttökiellossa, kun paukkuvat pakkaset jumiuttivat pari viikkoa vajaatehoisesti toimineen puruimurisysteemin kokonaan. Pölyä oli ilmassa melkoisesti ja ilmasta se siirtyi näppärästi keuhkoihin ja silmiin. Tutustuimme yhden teoriasession aikana listaan erilaisista sairauksista, joita eri laatuisten puupölyjen hengittäminen voi aiheuttaa. Tämän session innoittamana hengityssuojainten käyttö näytti – ainakin hetkellisesti – nostaneen suosiotaan. Puruimuri saatiin kuitenkin kuntoon ja nyt luokissa käy taas tasainen suhina ja hurina, kun pölyt ja purut imeytyvät purusiiloon.

Marraskuussa vietimme viikon luokassa tutustumassa ensiavun saloihin ja nyt on EA1 kortti taskussa. Pahemmilta haavereilta on edelleen onneksi vältytty, joskin yksi käteen lennähtänyt kappaleesta lohjennut tikku sai eräälle oppilaalle aikaiseksi melkoisen haavan kämmeneen. Puu voi siis sopivassa kulmassa olla melkoisen terävää. Tämän huomasin itsekin, kun heti männyn kappaleen kulmaan sahauksen jälkeen koetin sormenpäällä kanttia ja pintanahka viiltyi välittömästi. Joten nykyään tylsytän kaikki mahdolliset terävät hiomapaperilla heti kättelyssä. Lisäksi kevyt hionta estää reunan lohkeilua ja repeämistä.

Sängynaluslaatikoiden pyörien kiinnityskotelon prototyyppi.
Prototyyppi pyörien kiinnityskotelosta.

Tällä hetkellä minulla on työn alla neljän sängynaluslaatikon sarja, joiden rakentaminen on osoittautunut käsittämättömän monimutkaiseksi suhteessa siihen, miten yksinkertaisilta laatikot ulospäin näyttävät. Eniten päänvaivaa on aiheuttanut pyörien kiinnityssysteemi. Päätin nimittäin rakentaa laatikoiden sisäpuolelle pyörille pienet kotelot, jotta ne eivät veisi laatikoilta korkeutta. Perinteisesti pohjaan kiinnittämällä laatikoiden korkeudeksi olisi jäänyt n. 7 cm, joka ei olisi järkevää. Toinen päänvaivan aiheuttaja ovat 10° viistotut etuseinämät, joihin pitäisi jyrsiä muutamia uria samaisessa 10° kulmassa. Tätä toimintoa varten pitäisi rakentaa varmaankin jonkinlainen jigi…

Ajattelin, että kannattaisi ehkä opetella noiden jyrsimien käyttöäkin aluksi jollain vähän vähemmän tärkeällä kappaleella. Ensimmäisenä jyrsinharjoituksena tein keittiöjakkaran istuinlevystä ylijääneestä pätkästä pienen ja sievän (185 x 255 x 30 mm) ”Babytomaattileikkuulaudan”. (Muutamien miesten ilmeet muuttuivat vähän hämmentyneeksi esitellessäni ideaa babytomaattileikkuulaudasta, mutta ainakin kotona se on jo kerännyt kiitosta. Ja soveltuu muuten erinomaisesti pienten tomaattien pilkkomiseen.) Koska isojen jyrsinkoneiden käytössä on jos jonkilaista muistettavaa, sain koneenkäytön perehdytykseen helposti seuraa.

Alajyrsimellä tehty vako.Aluksi tutustuin järkälemäiseen alajyrsimeen, jolla kaiversin päätyihin kolot, joiden varassa leikkuulautaa voi kannatella sormenpäillä. (Ainakin jos sormet sattuu mahtumaan 10 mm leveään koloon.) Saattaa olla, että alajyrsimen käyttö pitää vielä kerrata pariin kertaan, sillä erilaisia säätimiä oli sen verran monta, että koko säätöprosessin hallinta ei ehkä kerralla jäänyt päähän. Lisäksi työstöissä on vielä muuttuvia tekijöitä, kuten terän pyörimisen kierroslukumäärä – jonka valinta vaikuttaa työn jälkeen ja siisteyteen – eikä siihen ole mitään varsinaista ohjeistusta. Tekemällä ja kokeilemalla oppii.

Seuraavana oli ohjelmassa yläjyrsin, jolla kaiversin leikkuupinnan reunoihin urat, joita opettaja kutsui leikkisästi ”veriuriksi”. Ilmeisesti tässä viitataan siihen, kun tomaatin sijaan leikkaa sormeen ja sen sijaan, että veret valuisi yli laitojen ne jäävät reunoilla oleviin uriin. Toistaiseksi uriin on onneksi valunut vain tomaattien ylimääräiset nesteet ja siinä tarkoituksessa urat ovatkin todella kätevät. Eli ensin valittiin sopiva terä, n. 8 mm leveä ja pyöreäkärkinen. Seuraavaksi katsottiin miten syvä ura jyrsitään ja lopuksi silmämääräisesti merkintöjen mukaan tehtiin asete työstöä varten niin, että urasta tulee sopivan pituinen ja kappale ei pääse lipsumaan. Asetteen tekoon käytetään useimmiten erilaisia jämäpuupaloja ja puristimia… jigejä. Urien teko onnistui suhteellisen hyvin ja ne viimeistelin hiomalla. Lopuksi käsittelin leikkuulaudan pariin otteeseen oliiviöljyllä.

Jigit onkin muuten erinomaisen näppäriä apuvälineitä ja itsetehtyinä varsin halpojakin. Niiden avulla pienistä käsikoneistakin voi saada irti monenlaisia lisäulottuvuuksia. Vinkkejä erilaisten jigien rakentamiseen löytää roppakaupalla esimerkiksi Pinterestistä. Erään luokkatoverin kanssa ollaankin innostuttu käyttämään Pinterestiä tiedon ja ideoiden kokoamiseen yhteen paikkaan. Itselläni on nyt käytössä kolme puusepäntöihin liittyvää pinterest taulua, joihin kertyy koko ajan lisää ”kivaa”:

Follow Tuija’s board Puutyöt | Woodworks & Carpentry on Pinterest.

Follow Tuija’s board Puiset Huonekalut on Pinterest.

Follow Tuija’s board Jigit on Pinterest.

Viime viikolla päätin ottaa haltuun myös kevyemmän, mutta kovin kätevän Festool alajyrsinsysteemin. Todellisuudessa kyseessä on käsijyrsin, joka on kiinnitetty lisäosana saatavilla olevaan pöytään. Tämä ratkaisu on pienelle puusepänverstaalle se kiinteää ja massiivista alajyrsintä todennäköisempi vaihtoehto. Ensin kokeilin erilaisten terien käyttöä jämäkapuloihin ja kun koneen säätämisen perusperiaate alkoi olla jotenkuten hallussa, päätin tehdä kotona pyörineistä jämähyllyistä pieniä hyllylokeroita, joiden ulkoreunat käsittelen erilaisilla jyrsinterillä. Tämä projekti on nyt työn alla ja jatkuu tänään illalla…

Ensi kertaan!

t. Tuija P.

[divider]

 

Monikaraporakone ja 80 Tappia

Pari viikkoa on puuseppäkoulua taas vierähtänyt eteenpäin. Edellisen kirjoituksen aikoihin odottelin vuoroani monikaraporakonetta käyttämään ja sainkin loppujen lopuksi odotella useamman päivän. Koneelle oli siis jonoa, joten siirryin suosiolla valmistelemaan seuraavaa työtä, eli keittiötikasjakkaraa. Taisinkin jo aiemmin mainita, että piirustuksia tehdessä olisi äärettömän kätevää hallita suorakulmaiseen kolmioon liittyviä laskusääntöjä. Opettajalla oli kuitenkin tarjota avuksi jonkun aikaisemman opiskelijan tekemät piirustukset, jotka olivatkin pieni pelastus kaikkien osien muodon hahmottamisessa.

Keittiötikasjakkara © Tuija PispaKeittiötikkaiden kaikki osat tehdään liimatusta puusta, eli jokaisessa osassa on vähintään kaksi puupalaa liimattuna yhteen. Liimapinta nimittäin lisää osan kestävyyttä ja vähentää sen elämistä (vääntymistä ja halkeilua). Seuraava ahaa-elämyksen paikka oli opettajan antama vinkki, että jokaista kappaletta ei kannata alkaa liimailemaan erikseen, vaan kannattaa tehdä yksi tai kaksi isompaa liimalevyä, josta sahata tarvittavat kappaleet. Suurin osa osista on kuitenkin saman paksuisia. Ja niin itsestäänselvältä kuin tämäkin vinkki vaikuttaakin, kukaan ei keksinyt tehdä näin oma-alotteisesti.

Liimalevyjen parissa kului iloisesti pari iltaa sahaillen ja höyläillen. Itse asiassa se oli erittäin hyvä asia, että tein liimalevyt jo vähän ennakkoon, sillä liimauksen yhteydessä puuhun kohdistuu melkoinen paine, jonka purkautuminen kestää useampia päiviä. On siis ihan hyvä juttu, että valmiit levyt saavat rauhassa levätä jonkin aikaa ennen kuin niitä aletaan työstämään eteenpäin.

Torstaina tuli lopulta se päivä, kun muut olivat saaneet reikänsä porailtua ja minä sain rauhassa tehdä tuttavuutta tuon ihmeellisen monikaraporakoneen kanssa. Koneessa on niin monta erilaista säätömahdollisuutta, että opettajan antaman opastustuokion jälkeen meni hetkeksi sormi suuhun kertaillessa mikä säätö vaikuttikaan mihinkin.

On myös erittäin tärkeää muistaa pitää pora nukkumassa asetteen teon aikana, jottei käy vahinkoja. Luokkamme ensimmäinen työtapaturma kävi nimittäin juuri kyseisen laitteen kanssa. Siitä onneksi selvittiin muutamalla tikillä.

Monikaraporalla voi siis porata monta reikää yhdellä painalluksella ja terien suunnan skaala on 90°, eli tällä koneella on mahdollista tehdä vinojakin reikiä täsmälleen halutussa kulmassa. Kukkapöytään tuli yhteensä 160 reikää, joten onhan se melkoisesti nopeampaa porata useampia reikiä kerrallaan. Terien keskipisteiden välien standardietäisyys on 32 mm. Tällaisella koneella on porattu esimerkiksi kaapeista löytyvät hyllynkannakkeiden reiät.

Kulutin sujuvasti neljättä tuntia monikaraporan seurassa ja sain kuin sainkin kukkapöydän reiät porailtua. Yhtään totaalista hutilaukausta ei tullut, joskin jotkut reiät olivat aavistuksen liian syviä. Tämän virheen sai kuitenkin korjattua tekemällä liitosten tapeista aavistuksen pidempiä – yhtään reikää ei kuitenkaan mennyt osista läpi, joka taas olisi jäänyt näkyviin. Ohessa on pieni videonpätkä monikaraporauksesta.

Näkyviin jäävät kannaketapit sahasin halkaisijaltaan sentin paksuisesta pyöreästä koivutangosta. Yksi avulias luokkakaveri tarjosi tekemänsä ”jikin” avuksi tappien sahaamiseen, jonka avulla sahaaminen muuttuikin simppeliksi touhuksi.

Kun kaikki osat oli valmiina, hiottuna lopullisiin mittoihinsa – höyläyksen jälkeen kappaleisiin jätetään n. 0,5 mm hiomavaraa – ja kulmat pyöristetty, alkoi pöydän kasaaminen. Ja sehän ei sitten mennytkään ihan ”niin kuin Strömsössä”. Tapit olivat vissiin pikkasen liian pitkiä, joten niitä piti jälkikäteen vähän lyhentää. Muuten kaikki meni ihan hyvin, mutta sirkkeli pääsi haukkasemaan yhtä tappia jotenkin hassusti ja lopputuloksena pöytätason päästä törrötti epämääräinen puusälekimppu. Ei auttanut kuin sahata jämät pois ja porata loput tapista ulos, sillä olin ehtinyt jo liimaamaan tapin. Ja sitten uusi tilalle.

Tällaisen tappihässäkän kanssa saa olla tarkkana, että kokoaa pöydän oikeassa järjestyksessä. Mutta sekään ei auta, jos alkuperäisissä piirustuksissa on mittavirhe. Juuri kun olin riemukkaasti valmistautumassa kasaamaan pöydän lopullisesti sain todeta, että pöytätasoista puuttuu päätytappeineen yhteensä 22 mm pituutta. Hupsis. Minne lie oli piirustuksien laskelmissa tuo mitta kadonnut, mutta jostain se oli taiottava.

22 mm puuttuu. © Tuija Pispa
Tasojen molemmista päistä puuttuu 12 mm, jotta osa sopisi yhteen sivukehikon kanssa.

Vähiten tuhlaavaiseksi ratkaisuksi totesin päätytappien vaihtamisen pidempiin. Eli ei muuta kuin sahaamaan tapit irti ja sen jälkeen jälleen monikaraporalle porailemaan uudet reiät. Monikaraporan käyttäminenkin oli jälkimmäisellä kerralla huomattavasti helpompaa. Nyt huomiokyky riitti ymmärtämään myös mitä apua koneen eri mitta-asteikoista onkaan oikean porauskohdan löytämiseen. Tämä alkeiden opettelu on aika hauskaa, kun yksinkertaisimmistakin asioista löytyy jatkuvasti ahaa-elämystrippejä.

Eilen illalla sain lopulta liimailtua kukkapöydän kasaan. Kasaan liimattu pöytä läpäisi oikohöylän suoralla tasolla tehdyn keikkumistestinkin kertaheitolla. Viimeistelyhionnan jälkeen pöytä on vihdoin valmis ja jää odottelemaan lopullista pintakäsittelyä.

Kukkapöytä © Tuija Pispa
Kukkapöytä valmiina pintakäsittelyyn.

Pöytä tulee päätymään parvekkeelle, joten ehdotukseni venelakkakäsittelystä sai opettajalta kannatusta. En nimittäin huomannut käyttää liimalevyjen tekemisessä kosteudenkestävää liimaa, joten kukkapöydän tasot tarvitsevat kunnon käsittelyn, ettei vesisateet pääse lohkaisemaan liimauksia.

[gap height=”15px”]

[divider width=”medium”]

[gap height=”15px”]

Vastoinkäymisiä ja Matematiikkaa

Puuseppäkoulu jatkuu kukkapöydän rakentelun parissa. Päädyin hieman muuttelemaan alkuperäisen kukkapöydän mallia kodin tarpeisiin sopivammaksi, eli tornimallin sijaan tämän pöytä on tarkoitettu pienelle parvekelaatikolle ja pöytä tuleekin asumaan valmistuttuaan parvekkeella. Materiaaliksi valitsin männyn ja palat on sahattu suurimmaksi osaksi puutyöluokan nurkista löytyneistä jämäpaloista. Muutamia hutejakin sattui – sahasin nimittäin epähuomiossa liimalevyjä varten muutamia koivukappaleita, mutta ne päätyivät onneksi hyötykäyttöön kaverin työssä.

Sahausvirhe. © Tuija PispaSahaus ja höyläys sinänsä alkaa jo sujua, mutta enemmän päänvaivaa tuottaa pyrkimys tehdä työt minimoiden materiaalihukan. Samalla pitäisi kuitenkin yrittää saada aikaiseksi mahdollisimman siistit ja virheettömät ulkopinnat. Välillä palikoiden pyörittely tuntuukin aikamoiselta tetrikseltä.

Sain aikaiseksi pari aika hienoa liimalevyä, joista on tarkoitus tulla kukkapöydän tasot. Levyjen sahaaminen lopullisiin mittoihinsa on aina pienoinen totuuden hetki, sillä samalla lähtee kaikki varat virheiden korjaamiseen. Ja juuri tällä sahauksella se tapahtui, hetkellinen huolimattomuus ja lipsahdus, joka riitti saamaan aikaiseksi ylimääräisen loven hienoon liimalevyyni. Päätin kuitenkin olla hätääntymättä ja sahailla rauhassa sen mitä aioinkin sahata ja murehtia loven kohtaloa myöhemmin. Tämän paniikinsiirron olen varmaankin oppinut teatterissa pukijan hommissa, jossa kesken esityksen ei saa hätääntyä, vaikka taivas putoaisi niskaan.

Kappaleen tarkempi tutkailu paljasti, että lovi oli onneksi juuri sen verran matala, että se mahtui levyyn paksuuteen jättämiini työvaroihin. Sopivasti höyläämällä sain siis koko kolon katoamaan.

Kun sössii, kannattaa sössiä niin, ettei se haittaa lopputulosta.

Seuraavaksi oli vuorossa tappien reikien poraus, johon on tarkoitus käyttää härveliän nimeltä monikarapora. Mutta sepäs ei ollutkaan niin yksinkertaista, koska sille ainoalle koneelle oli parin ihmisen ja monen työtunnin jono. Joten siirsin kukkapöydän osat hyllylle odottelemaan poran vapautumista ja aloin tutustua seuraavaan työhön – keittiötikasjakkaraan.

Keittiötikkaiden piirustusta. © Tuija PispaLukion matematiikan tunneilla se tutuin lause taisi olla, että mihin näitä laskuja edes käytetään. No nytpä se sitten selvisi. Jos sattuisi olemaan trigonometrian perusteet hyvin hallussa, olisi äärettömän paljon helpompaa tehdä suunnitelluista tuotteista tarkat piirustukset, mikäli niissä sattuu olemaan yhtään mitään kallistuksia tai muita epämääräisiä muotoja. Eli tässä saattaa nyt käydä niin, että joudun opettelemaan lukion pitkän matematiikan uudelleen. Tai itseasiassa ihan alusta, koska lukioaikana matematiikka tökkäsi kohdallani nimenomaan tuohon abstraktiuteen kasana numeroita, jotka eivät liity mitenkään mihinkään ja osaaminen jäi auttavalle tasolle. Tällä kertaa sentään tiedän, että ne sinit ja cosinit liittyvät keittiötikkaiden osien mittojen laskemiseen.  Saattaa olla, että matematiikan kertailuun menee sen verran aikaa, että saan tehdä ainakin  keittiöjakkaran valmiiden piirrosten mukaan. (Kas, Opetushallitus on kehittänyt Etälukio itseopiskelumateriaalit avuksi matematiikan opintoihin!)

Ostoslistalle täytynee siis lisätä funktiolaskin. Aiempi laskimeni koki nimittäin surkean kohtalon ylioppilaskirjoitusten jälkeen, kun ajattelin puhdistaa tahmeasti toimineen laskimeni piirilevyn. Laskimen nappulat eivät olleetkaan mattomaisesti toisissaan kiinni vaan irtonaisina nappuloina, jotka räjähtivät ympäriinsä irroitettuani kansilevyn. Ei toivoakaan saada nappuloita takaisin oikeille paikoilleen…

Onnistumisen iloa

Vaari kertoi aikanaan tarinan siitä, kuinka hänet sodan jälkeen pestattiin Rovaniemelle rakentamaan uusi apteekki poltetun kaupungin raunioille. Työtä oli otettava sieltä mistä sai ja niinpä hän matkasi Rovaniemelle, kun muu perhe jäi Helsinkiin. Apteekkia ei tietenkään ihan parissa viikossa rakenneta. Rakennuksen lisäksi Vaari teki myös apteekin kalustuksen – mukaanlukien perinteiset seiniä peittävät apteekkarin laatikostot. Kymmeniä pieniä laatikoita. Kun työ lopulta oli valmis, hän palasi Helsinkiin perheensä luo.

Parin viikon kuluttua apteekkari oli soittanut Vaarille uudelleen kysyäkseen tulisiko Vaari rakentamaan jälleen uuden apteekin. Apteekkarin neljävuotias poika oli nimittäin päässyt käsiksi tulitikkuihin ja koko uudenkarhea apteekki oli palanut poroksi. Tällä kertaa Vaari päätti jäädä Helsinkiin ja joku muu rakensi lopulta sen uuden apteekin.

Tämä tarina tuli mieleen eilen, kun tein viimeisiä silauksia jakkaraani. Miltä se onkaan mahtanut tuntua niin suuren urakan jälkeen kuulla, että kaikki se kallisarvoinen puu ja tuntien työ on palanut muutamassa hassussa tunnissa jäljettömiin. Lohduttomalta, kenties.

Sain eilen jakkarani valmiiksi. Viimeisiä vaiheita tehdessä iski sellainen hassu absurdi tunne…

Voiko tämä oikeasti kohta olla valmis! Sehän näyttää aika hyvältä… Vieläkö sen ehtii jotenkin sössiä?

En sössinyt. Opettaja totesi, että työn jälki on hyvä ja kävi vielä tarkistamassa suoralla pinnalla, että jakkara ei keiku. Kaiken päätteeksi nimikoin tuolin varovaisesti paperilla – teippi jättää pintaan ikäviä tahmajälkiä – ja yritin sijoittaa sen mahdollisimman turvalliseen paikkaan odottamaan pintakäsittelyä. Pintakäsittelyn ihmeelliseen maailmaan tutustumme myöhemmin, kun pari seuraavaakin työtä on saatu kasattua.

Lamellokone. © Tuija Pispa
Lamellokone kaivertaa puuhun liitoksien tekemiseen käytettävälle ”lammellokeksille” sopivan kolon.

Ennen valmistumistaan minulla oli vielä muutamia vaiheita työstettävänä. Sahasin kansilevyn jiirit uudelleen. Tällä kertaa sahauskulma oli jo parempi, muttei vieläkään täydellinen. Seuraavalla kerralla sentään tiedän missä kohtaa asteikkoa se 45° ”sweet spot” oikein sijaitsee.

Osien yhdistämiseen käytettiin ehkä toistaiseksi mageinta laitetta, johon olen törmännyt. Ja sen laitteen nimi on Lamellokone. Tällä yksinkertaisella, pienikokoisella ja ketterällä laitteella liitosten tekeminen sujuu kuin tanssi. Totaalisen sössimisen mahdollisuus on lähes minimaalinen. Tässä on nyt minun uusi joulu-/synttäri/mikä-tahansa-lahjatoive! Härvelin hinta on kuulemma n. 800 €, että ihan sunnuntaikäyttöön sitä ei ehkä kannata hankkia. Mutta jos meinaa elämässään liitoksia tehdä, kyllä siitä suurta iloa on.

Mieheni jää odottamaan niitä riemunkiljahduksia, jotka pääsevät ilmoille, kun pääsen tutustumaan erilaisiin jyrsimiin. Puhumattakaan sorvista.

Lopuksi kansilevy liimattiin kasaan. Osien valmistuttua jäljellä olikin sitten lähinnä liimailua ja pientä hiomista. Viihoviimeisenä vaiheena kansilevy ruuvattiin paikoilleen ja kas, jakkara oli valmis! Melkoisen leveä virnistys levisi naamalle. Näitä säteileviä hymyjä näkyi myös muutamien muiden vastaavassa tilanteessa olleiden kasvoilla. Kun säteilevän hymyn hetki on käsillä, siihen saa tarttua ja siitä kannattaa nauttia. Sitä ei kukaan vie pois, mitä ikinä myöhemmin tapahtuukin.

 

[divider width=”medium”]

p.s. Aiemmin mietin, että jakkaran ylä- ja alasarjojen liitosten sahailuun on varmaankin olemassa joku vannesahaa tarkempi väline. Se väline on sirkkeli. Mutta jokainen liitos täytyy siitäkin huolimatta viilailla yksilöllisesti istuvaksi. Lohdutukseksi voi todeta, että ajan kanssa ja taidon karttuessa touhu varmasti nopeutuu.

Innostusta ja Onnellisia Ihmisiä

”Mä en muista milloin olisin ollut näin innoissani jostakin.”

”Mulla ei oo ollu ikinä koulussa näin kivaa.”

”Mä en oo ikinä saanu facebookissa niin paljon kommentteja ja tykkäyksiä, kuin nyt näistä puutyökuvista.”

Mietipä, jos ihmisillä olisi töissä samanlaiset tunnelmat. Edes välillä. Vaikka sen 20 % ajasta, että jaksaisi sitten pusertaa ne 80 % innostuksen jälkimainingeissa. Oli miten oli, näissä tunnelmissa on älyttömän mukava tehdä hommia. Ihmiset ovat innostuneita, hymyileviä ja avoimia oppimiselle. Kukaan ei panttaa tietoa tai katso kieroon, että toikin tuossa jotain yrittää tuhertaa. Mokat on vielä sallittuja opin lähteitä. Tää on kuulkaa aidosti kiva koulu ilman mitään sertifikaattiakin!

Vannesaha. © Tuija Pispa
Kappaleiden hienosäätöä vannesahalla.

Jakkara etenee. Kansilevy odottelee edelleen ratkaisua ja olen nyt sitten keskittynyt jalkarakennelman tekoon, joka onkin ollut aikamoista näpertämistä. Näillä tekniikoilla valmistettuna pitäisi jakkara kyllä kullata ja upottaa siihen pari timanttia, jotta työn hinnan saisi jotenkin häivytettyä loppusummaan. Toisin sanoen osien liitokset on täytynyt valmistaa jokainen erikseen.

Liitosten ”poterot” kaiverrettiin porataltalla, joka onkin veikeä härveli. Kone kairaa ja talttaa samanaikaisesti puuta ja ilmoille pöllähtää purun lisäksi pop cornin tuoksua muistuttava aromi, joten oma pääkoppani lokeroi tämän laitteen nimikkeellää ”pop corn kone”.

Nopeammat olivat ehtineet jo kokeilla liitosten tekemistä ja huomanneet, ettei niitä osia ihan yksittäiskappaleina kannata tehdä, jos meinaa saada niistä edes jotenkin symmetrisiä. Teippaamalla osat yhdeksi paketiksi sain kerralla vedettyä sirkkelillä kaikkien osien näkyvät osuudet saman pituisiksi. Kullan arvoinen vinkki…

Pari päivää kului rattoisasti sahaillen, viilaten ja hioten liitoksia istuviksi. Kapeateräisestä vannesahasta tuli suosikkityökaluni. Aikani mittailin kappaleita ja totesin, että tässä menee ikä ja terveys, ja päätin luottaa silmiini. (Vaatturin töissä on nimittäin yllättävän hyvin oppinut näkemään millimetrin tarkkuudella pituuksia ja 90° kulman.) Ratkaisu vaikutti onnistuneelta, koska sain liitokset toimimaan.

Yläsarjan ja jalan liitos. © Tuija Pispa
Yläsarjan ja jalan liitos.

Viikon päätteeksi sain siis rungon osat kasausta vaille valmiiksi ja onnistuin korjaamaan sen yhden pakollisen mokankin – väärään paikkaan kaiverretun poteron – suhteellisen tyylikkäästi. Sitäpaitsi korjattu kohta jää katseilta piiloon, ellei sitä ala erikseen etsimään.

Jakkaran pitäisi siis kaiken järjen mukaan valmistua ensi viikolla ja sen jälkeen ohjelmassa on kukkapylvään valmistusta ja opeteltavana muutamia uusia koneita. Eirtyisellä mielenkiinnolla odotan jyrsimiin tutustumista.

 

Kaikki Alkaa Jakkarasta

Heipparallaa!

© TuijaPispa
…Vakavaa asiaa tämä opiskelu…

Puuseppäkoulua on kohta takana täydet kolme viikkoa ja olo on edelleen positiivisesti hämmästynyt siitä, että löydän itseni jälleen koulusta. Lisäksi tuntuu jännältä näin aikuisena jatkaa puun työstön harjoittelua siitä mihin on ala-asteen kolmannella luokalla jäänyt puukässässätunneilla tehtyjen jätkänsakin ja pannunalusen jäljiltä. Ja että parin vuoden kuluttua olisi tässä touhussa niin hyvä, että voisi kutsua itseään ammattilaiseksi.

Eilisiltana (jälleen) huomasi, että siihen ammattilaisuuteen on vielä roppakaupalla matkaa. Ensimmäinen työmme, saunajakkara, on edennyt siihen pisteeseen, että oli istuimen kannen valmistuksen aika. Neliöksi sahatun liimalevyn sijaan päätin ottaa työn alle sen haasteellisemman vaihtoehdon: Neljästä 45° kulmiin – jiiriin – sahatusta palasta koottu kansi. Teoriassa tämä kuulostaa äärettömän helpolle. Käytäntö ei sitten olekaan niin helppo. Nimittäin jo 1/3 asteen heitto riittää kertaamaan virheen neljässä saumassa melkoiseksi raoksi.

Jiiriin sahattu jakkaran kansi. @TuijaPispa
Jiiriin sahattu jakkaran kansi. Ei se nyt ihan ole sellainen kuin pitäisi.

Pienemmissä kappaleissa, kuten vaikkapa jalkalistassa, virheen pystyy vielä korjaamaan esimerkiksi pienellä hiomisella. Mutta isompien kappaleiden kanssa onkin sitten suoraan sanottuna vähän liemessä. Parin tunnin hienosäätöhiomisyritysten jälkeen totesin, että olin kohdannut voittajani.

Jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: liimata palat yhteen rakoineen päivineen ja kitata saumoihin jääneet raot jälkikäteen. Jääpähän sitten itselle muistoksi tämä konkreettinen todiste siitä mikä voi mennä pieleen, jos ei ole yhtä tarkka kuin kone. Tai vaihtoehtoisesti voin kasata uuden liimalevyn ja sahailla siitä sievän neliön jakkaran kanneksi.

Sitähän varten sitä koulussa ollaan, että voidaan tehdä nämä kaikki alkeelliset kömmähdykset heti alussa, niin ei sitten tarvitse mitään kallisarvoisempia töitä sössiä. Tulipahan nyt opittua ainakin se, että jiiriin sahaamista kannattaa ehkä kuitenkin alkuun harjoitella esimerkiksi jämäpaloilla.

Yksi oppilas kiteytti hienosti pajapäivien sisällön toteamalla, että päivä kuluu joko odotellen vuoroa koneille pääsyyn, jolloin työt eivät etene tai vaihtoehtoisesti tekemällä etunenässä hirmuisella vauhdilla ja sössimällä viimeisessä työvaiheessa niin, että seuraavana päivänä saa tehdä koko homman uudelleen.

Nyt vain pitäisi muistaa, että tämä töiden etenemistahti ei ole mikään kilpailu. Tai ehkä tätä ampumahiihtoon voisi verrata. Vauhtia voi yrittää pitää yllä, mutta hutiloimalla saattaa kehittää itselleen liudan sakkokierroksia. Sitä paitsi vauhdikkaimmat tekevät myös virheet ensimmäisenä ja hitaammat säästävät aikaa ottamalla oppia. Paitsi joskus on vaan sössittävä ihan itse, että tajuaa mistä on kyse. Todellinen nopeus tulee siitä, että osaa tehdä kerralla oikein ja kaunista jälkeä.