Kadonneen Naisellisuuden Metsästys

5 minutes before the wedding. ©Tuija Pispa

Puuseppäkoululainen © Tuija PispaEhkä se on tuo puuseppäkoulu. Paksut, pölyiset, lanteilla roikkuvat miesten työhousut, kulahtanut paita, taskussa höröttävä metallinen suorakulma ja Papalta peritty, aito Itä-Saksalainen työntömitta. Hiuskoristeena limenvihreät kuulosuojaimet, välillä lisänä myös naaman peittävä pölynsuojamaski ja silmillä suojalasit, suoraan trendien aallonharjalta.

Ja kas. Meitsi on yhtäkkiä kiinnostunut meikkileikeistä, tyylijutuista, hiuksista, purkeista ja purtiloista! Tässä on nyt yksi nainen, jolla on olo, kuin olisi astunut karkkikauppaan! Ja nyt ei oo kukaan kieltämässä, edes se sisäinen ääni:

“Ei kuule tällaista pinnallisuutta, turhanpäivästä rahantuhlausta nyt ollenkaan! Se on se sisäinen kauneus joka merkkaa ja sillä sipuli. Vaatimattomuus kaunistaa.”

Sen äänen voi vihdoin ihan vain poistaa eetteristä. No ei hätää, kovin räikeitä maskeja ei minun kasvoilla varmaan kaikesta huolimatta ihan lähiaikoina tulla näkemään. Mutta jos nyt edes lisäisi sellaisen normaalin siistiytymisen osaksi arkea.

Tämä meikkileikki touhu on aina ollut minulle sellainen pieni musta aukko. Teinivuosien olemattomat tyttökaverit ja kaksi isoveljeä eivät olleet mikään kannustavin ympäristö oppia naistenhuoneen salaisuuksia. Äidin meikkausrutiini oli käsitykseni mukaan lähinnä “joskus vähän luomiväriä ja aina ripsiväriä”. Tärkein osa kokonaisuutta taisi olla Trésor -tuoksu.

Muistan kyllä vielä muutamia kertoja, kun suljeuduin vessaan tutkiskelemaan peilikaapin kätköjä. Yksi nerokkaimmista ideoistani oli maalata koko naama Yves Rocherin kirkkaan pinkillä huulipunalla. Joo, ei näytä oikeen hyvältä. Vähän ajan päästä tulikin jo pieni paniikki, kun ei se sitten lähtenytkään ihan vaan vedellä. Eikä puhdistusmaidolla. Loppujen lopuksi sain jotenkin pinkin möhnän kaavittua (tai ainakin raavittua) naamalta, mutta saattoi kyllä erikoinen punakka sävy säilyä iholla jonkin aikaa.

Esiteinivuosien on-off kaveri Minna oli meikkausjutuista paremmin perillä ja opetti, että kajalkynä on “kaiken a ja o”. Itseäni miellytti sävynä kirkkaan punainen, joten tyytyväisenä ostin ensimmäisen meikkikynäni. Ei sitten jotenkin tullut vaan mieleen, että punainen kynä olisi ehkä enemmänkin huulille tarkoitettu. Äitillä on varmaan ollut vähän pokassa pitelemistä, kun uskaltauduin esittelemään hänelle punakoita “rajauksiani”.

Lepakko
Pukuhuoneen lattialla Straussin Lepakon esityksen väliajalla. Vuosi taisi olla 2000.

14-vuotiaasta lähtien meikkaus tuli osaksi elämää oopperaharrastuksen kautta. Maskit piti nimittäin tehdä itse. Muistan ensimmäisen puku- ja maskiharjoituksen. Pukkarin peiliin oli piirretty naama, johon oli merkitty mitä väriä suditaan mihinkin kohtaan. Otin mallia muiden naisten sutimistekniikoista ja vetelin ensimmäisen maskini. Lavalla ohjaaja pisti meidät kuorolaiset riviin ja aikansa katseltuaan poimi minut esille. “Tämä on hyvä. Yrittäkää tehdä tällainen.” Homma meni siis ensikertalaisen säkällä oikein… ainakin kun tarkoituksena oli näkyä 10 metrin etäisyydelle näyttämövalaistuksessa.

Jossain vaiheessa sain kasan aika värikkäitä näytemeikkejä Lorealilla työskennelleeltä sukulaiselta. Taisivat olla pääosin Lancomen ja Helena Rubinsteinin meikkejä, eli aika kalliita aineita teinitytölle. (Näistä on muuten rippeitä edelleen tallessa, vaikka säilyvyysajat on kyllä ylitetty jo enemmän kuin reippahasti…) Näillä sitten tein jonkinlaisia meikkauskokeiluja, jotka yleensä pesin pois ennen ihmisten ilmoille palaamista.

Ei puhettakaan, että olisin kouluun jotenkin järkevästi osannut meikata ja hiustenhoito on aina ollut lähinnä iso kysymysmerkki. Kun iholle sitten ilmestyi ekat punaiset pisteet, jotka pysyivät seuralaisena kolmeenkymppiin asti, en tosiaankaan ollut mikään teinikaunotar. Kun siihen lisää päälle Freddie Mercuryn hampaat, välttelin hymyilyä ilmeisesti aika aktiivisesti. Kaikkihan tykkää myrtsien ihmisten seurasta ihan älyttömästi, joten seuraelämä oli sen mukaista.

Tyyliesikuva: Täti Moonika

moonika
Äidin vaatekaapista.

Lapsena tykkäsin vaatteista ja kengistä. Viihdytin itseäni vaatehuoneessa pukemalla äidin vaatteita eri yhdistelminä ja fiilistelemällä sitä, että sitten aikuisena saa käyttää korkokenkiä. Jokunen näistä kokeiluista on päätynyt ihan kuviin asti ja jälkikäteen katsottuna tulee mieleen, että onpa ollut siinä pikkutytöllä hyvä tyylitaju. Mutta mitä tapahtui? Mihin se hautautui?

Kauniit vaatteet katosi nimittäin viimeistää ylä-asteen alun kieppeillä elämästä kokonaan ja se onkin ollut työtä ja tuskaa löytää tämä ulottuvuus elämään uudelleen. Äidillä arki sujui farkut ja (miesten) t-paita tyylillä vuosikausia. Siihen sitten päälle väljähkö tekokuituinen ulkotakki ja jotkut mustat loaferit, ja ei kun menoksi. Töihin-kauppaan-kotiin. Tyyli näemmä periytyi.

Talvella löysin itseni S-marketin tiskiltä tuijottamasta tyhjyyteen. Farkut, ensisijaisesti mukavat kengät, t-paita (sentään naisten), villapaita ja musta Haltin takki. Sellainen väljä ja vedenpitävä, joka soveltuu erinomaisesti koiran ulkoilutukseen. Naturel naama ja hiukset piilotettu pipon alle. Sekin on ihan ok, mutta…

Nämä on nyt mun naisellisuuden kukkeimmat vuodet. Kannattaisko siitä vähän nauttia ja iloita?

YouTuben meikkaus- ja tukkatutoriaalit, sekä loputon määrä nuorempien – ja vähän vanhempienkin – naisten ylläpitämiä kauneus-terveys-hiustenhoito blogeja ovat yksi iso tiedonjakamisen ihmemaa, josta ei minun yksinäisinä teinivuosina osannut edes haaveilla. Päätin juuri, että vaikka ikä kolkutteleekin kohta ovea nro° 35, näistä jutuista saa kiinnostua edelleen, eikä se ole turhaa ja tuhlausta yhtään sen enempää kuin miesten autojen kalliit lisävarusteet ja muut hilavitkuttimet. Joten nyt mulla on Bloglovin’ssa iloinen lista naisten kirjoittamia blogeja seurannassa, joilla viihdytän itseäni ja ilotsen yhdellä tavalla lisää siitä, että olen tänään se aikuinen nainen, josta lapsuudessa unelmoin.

Se on tässä ja nyt. Tartu siihen tilaisuuteen.

t. Tuija P.

Leave a Reply